Useita vuosia sitten hain töihin jo edesmeneeseen Kane Recordsiin. Levykaupan omistaja ja pomo Reijo Kanerva levitteli käsiään ja sanoi minulle, ettei voi palkata minua koska olen ylipätevä tähän työhön.
Ylipätevä? Mitä tuo sana edes tarkoittaa?
Jos minä haluan tehdä työtä, joka ei täysin vastaa minun olematonta koulutustani, niin miksi minä en saa tehdä tuota työtä? Osaan myös kirjoittaa ja tunnen painotekniikan perusteet, en siis voi myydä levyjä tai lakaista katuja?
Viime aikoina olen toistuvasti törmännyt perin merkilliseen asenteeseen työnantajien keskuudessa. Minua ei voida palkata koska en ole aiemmassa työkokemuksessani erikoistunut ainoastaan yhteen kapeaan sektoriin. CV:ni rönsyilee sarjakuvapiirtämisestä, julistesuunnittelun kautta kirjan kuvittamiseen, tapahtumajärjestämiseen, asiakaspalveluun ja kolumnien kirjoittamiseen. Olen Turussa asuessani ehtinyt tehdä monenlaista, mutta moni asia olisi jäänyt tekemättä jos olisin tiennyt tämän: Jokainen uusi opittu taito vähentää haluttavuuttani ja mahdollisuuksiani työmarkkinoilla. Luovan alan työmarkkinat eivät halua kaltaisiani moniosaajia. Ne haluavat miehiä ja naisia, jotka elävät ja hengittävät pelkästään Cascading Style Sheetsejä, Javaa tai Adobe Creative Studiota, mutta ei luoja paratkoon kuitenkaan missään nimessä noita kaikkia kolmea kerralla.
Jos nyt opiskelisin HTML:n, CSS:n, Javan ja muut web-temput perinpohjaisesti ja kouluttaisin itseni koodaajaksi, minua tuskin silti palkattaisiin, koska aiempi työhistoriani olisi liian monipuolinen. CV:ni tuntuu työnantajille olevan kuin rikosrekisteri, mitä pidempi, sen pahempi.
Vähentääkö se, että osaan myös kirjoittaa, minun arvoani graafisena suunnittelijana. Tai päinvastoin. Tekeekö se, että osaan myös piirtää, minusta huonomman kirjoittajan? Ovatko organisatoriset kykyni pois minun kyvystäni syvätä kuvia Photoshopissa? Tekivätkö viisi asiakaspalvelutyössä vietettyä vuotta peruuttamatonta vahinkoa minun Flash-osaamiselleni?
Olen 36-vuotias mies. Eikö olisi huolestuttavampaa jos en olisi koskaan elämäni aikana ollut kiinnostunut kuin yhdestä asiasta? "Hallitsen Photoshopin aivan täydellisesti, mutta en tiedä pilkkusäännöistä mitään ja yhdyssanatkin kirjoitan ihan päin vittua joka kerta. Sosiaaliset taitonikin ovat hyvin rajalliset koska olen pyhittänyt koko elämäni pelkästään Photoshoppaamiseen." Ovatko nämä niitä toivottavia ominaisuuksia tämän päivän työelämässä?
Alan kyllästyä tähän kädestä suuhun elämiseen ja haluaisin työpaikan, jolla elättäisin itseni. DJ-keikat, kirjoittaminen, klubijulisteet, keikkajärjestäminen ja muut harrastukset saisivat jäädä nimenomaan harrastuksiksi eivät ainoaksi tulonlähteekseni kuten nyt. Mittavalla "rikosrekisterilläni" en kuitenkaan tunnu saavan edes varastomiehen paikkaa, johon ei vaadita minkäänlaisia pätevyyksiä tai alan koulutusta.
Olen ylipätevä siihenkin.
Seuraavaksi kun pistän työhakemuksen menemään, kirjoitan CV:heni ainoastaan sen vuoden, jona tulin ylioppilaaksi ja sen, että olen suorittanut asepalveluksen. Ehkä mainitsen, että minulla on B-ajokortti, vai onko siinäkin jo liikaa taitoja? "Osaa purkaa ja koota rynnäkkökiväärin ja ajaa henkilöautoa? Ei me voida tätä kaveria palkata autonkuljettajaksi, se on ihan selvästi ylipätevä."
Jatkossa kerron hakemuksissani osaavani vain ja ainoastaan sen alan taitoja, jonka alan työpaikkaa kulloinkin haen. Minulla ei ole koskaan ollut mitään harrastuksia, eikä minua kiinnosta kuin yksi ainut asia elämässä ja maailmassa. Olen pelkästään ja yksinomaan syvännyt valokuvia siitä asti kun hiiri on pysynyt kädessäni.
Olen erittäin pätevä syvääjä
tiistai 8. maaliskuuta 2011
tiistai 18. tammikuuta 2011
Musiikki ja urheilu
Tämä teksti julkaistiin Suessa nyt alkusyksystä 2010. Siinä avaudun hyvinkin vaikeasta suhteestani liikuntaan ja kuntoiluun.
”Reikä...tyhjyydessä
Heinä...tuoksuu
Sinä...juokset
Musiikki ja urheilu, uu uu, uu uu!!!”
Jaakko Kangosjärvi – Musiikki Ja Urheilu
Jaakko Kangosjärvi teki ainoaksi jääneelle vuoden 1981 Ihmeellinen Luonto -albumilleen yllä mainitun biisin. Levy ei suotta nauti kulttimainetta harrastajien piirissä. Sanoitukset ovat suurelta osin täyttä tajunnanvirtaa, soitto alkeellisen leikillistä ja kakkosvokalisti Christine Glaserin suomenkielen ääntämys hellyttävän suloista. Levy edeltää indiemusiikkia viime ajat hallinnutta lo-fi -trendiä reilulla parillakymmenellä vuodella ja siitä olisi helppo vetää suuntaviivoja niin Ristoon kuin TV-Resistoriinkin ellei albumi olisi aina ollut niin pahuksen harvinainen ennen viime keväistä uusintajulkaisuaan.
Kangosjärvi teki kappaleen, jossa musiikki ja urheilu niputettiin yhteen, mutta minulle ne edustavat ja ovat aina edustaneet täydellisiä vastakohtia, magneetin eri napoja, voimaa ja sen pimeää puolta. Lapsena minä valitsin musiikin, enkä ole koskaan katsonut taaksepäin. Minä lauloin kuorossa sen sijaan, että olisin käynyt futistreeneissä. Minä kuuntelin levyjä ja opettelin soittamaan kitaralla Anthraxia sen sijaan, että olisin mennyt katsomaan jääkiekkopelejä. Kerran nuorena tosin hairahduin karatetunnille, mutta erehdyin salista ja jouduin judoon. Olin pettynyt kun salissa ei lyöty ja potkittu vaan kierittiin ukemina lattialla. Nynnyä. Eivät elokuvien ninjat kieriskelleet lattialla, ne potkivat lentopotkuja ja heittivät heittotähtiä. Toiselle judotunnille en koskaan mennyt.
Minä en siis harrasta urheilua, en edes kuntoilua. Alle kolmekymppisenä minut oli siunattu äärimmäisen nopealla aineenvaihdunnalla, joka antoi minulle mahdollisuuden syödä mitä tahansa ja miten paljon tahansa lihoamatta grammaakaan. Kolmenkympin väärällä puolella tuo nuorena hankittu suursyömärin ruokahalu alkoi viimein näkyä vyötärölläni. Olin kauhuissani. Halusin edelleen näyttää Jarvis Cockerilta tai Brett Andersonilta, en suinkaan Meat Loafilta. Kukaan ei ollut kertonut minulle, että rock'n'roll -elämäntapa pitää laihana ainoastaan jos sen tekee kunnolla loppuun asti. En ollut valmis alkamaan heroinistiksi, mutta halusin silti epätoivoisesti eroon liikakiloistani.
Lenkkeily tuntui ennakkoon ajateltuna helpolta ja halvalta tavalta liikkua ja ylläpitää kuntoaan, mutta keskustassa asuvalle musiikki- ja media-alan työläiselle lenkkeily ei ole realistinen vaihtoehto. Mitä jos levykaupan asiakkaat näkisivät minut verryttelyasussa juoksemassa? Entä Dynamon tai Kukan asiakkaat? Tai ihmiset, jotka ovat nähneet minut Nightsatanin keikoilla soittamassa koskettimia? Kukaan, lukuunottamatta vanhoja koulukavereitani tai vanhempiani, ei ole koskaan nähnyt minua ilman pillifarkkuja ja bändipaitaa. Minulla on tietty imago ylläpidettävänä, eikä urheilu millään tapaa kuulu siihen. Tiskijukka, graafikko ja kolumnisti ei vain yksinkertaisesti voi käydä lenkillä, ei ainakaan valoisaan aikaan. Ei kai Keith Richardskaan käy lenkillä?
Joitain vuosia sitten kuulin huhun, että PMMP:n tuottajana ja Magenta Skycode -yhtyeen nokkamiehenä tunnettu Jori Sjöroos oli nähty lenkkeilemässä Tuomaansillan läheisyydessä. Tämä tieto käänsi vatsani ylösalaisin. Voiko olla totta, että menestyvä turkulainen muusikko lenkkeilee näin avoimesti? Voisinko minäkin? Viime keväänä ostimme vihdoin tyttöystäväni kanssa tossut ja verryttelyasut molemmille aikomuksena aloittaa yhteinen harrastus. Ensimmäisellä kerralla
kun läksimme kävelyvauhtia lämmittelylenkille Korppoolaismäen suuntaan, eräässä risteyksessä meille tööttäsi auto. Käännyin katsomaan ja kuskin paikalta minulle iloisesti vilkutti Jori Sjöroos ja takapenkillä koko muu Magenta Skycode. Ympyrä oli sulkeutunut, olin jäänyt kiinni rysän päältä. Tuon jälkeen tossut ja verkkarit ovat pysyneet vaatehuoneessa.
Iggy Popia ei ole koskaan nähty verryttelyasu päällään. Paul Stanley ei koskaan Kissin musiikkivideoissa juokse juoksumatolla tai nostele puntteja. Silti molemmat näyttävät olevan kohtalaisen timmissä kunnossa ikäisikseen. Olen nähtävästi joutunut maailmanlaajuisen salaliiton uhriksi. Petturimuusikot harrastavat kuntoilua, jopa urheilua. Veljeilevät vihollisen kanssa. Nykyisin musiikista on tullut bisnestä, joka edellyttää alan ammattilaisilta kovan luokan panostamista ulkonäköönsä. Timmi sixpack levyn kannessa myy enemmän levyjä kuin pullottava kaljamaha, vaikka oluen juonti kuuluu olennaisena osana rock'n'rollin soittamiseen ja kuuntelemiseen. Kaksinaismoralismi vallitsee rock-maailmassa. Artistien imagot ovat paheellisia ja sanoitukset ihannoivat huonoa elämää, mutta tosiasiassa kaikilla artisteilla on henkilökohtaiset kunto-ohjaajat ja he syövät pelkästään ituja ja juovat päälle ternimaitoa. Rikollista, jos minulta kysytään.
Jos siis joskus näet minut juoksemassa Turun pimeillä syrjäkaduilla verryttelyasu päälläni, ole kuin et tuntisi. Se en ole minä, vaan eräs vaarallinen tyyppi, joka muistuttaa erehdyttävästi minua verkkareissa. Älä missään tapauksessa morjesta sitä tyyppiä, katso toiseen suuntaan tai jos ehdit, niin vaihda kadun puolta. Se on meille molemmille parempi.
”Tehdään...musiikkeja
tehdään...urheiluja
Musiikki ja urheilu, uu uu, uu uu!!!”
Tomi Tuominen on musiikkimies, joka vietti useimmat liikuntatunnit muiden nörttien kanssa tyhjässä urheiluhallissa korkeushyppypatjalla maaten, koska ei omistanut luistimia. Liikuntanumero 7.
”Reikä...tyhjyydessä
Heinä...tuoksuu
Sinä...juokset
Musiikki ja urheilu, uu uu, uu uu!!!”
Jaakko Kangosjärvi – Musiikki Ja Urheilu
Jaakko Kangosjärvi teki ainoaksi jääneelle vuoden 1981 Ihmeellinen Luonto -albumilleen yllä mainitun biisin. Levy ei suotta nauti kulttimainetta harrastajien piirissä. Sanoitukset ovat suurelta osin täyttä tajunnanvirtaa, soitto alkeellisen leikillistä ja kakkosvokalisti Christine Glaserin suomenkielen ääntämys hellyttävän suloista. Levy edeltää indiemusiikkia viime ajat hallinnutta lo-fi -trendiä reilulla parillakymmenellä vuodella ja siitä olisi helppo vetää suuntaviivoja niin Ristoon kuin TV-Resistoriinkin ellei albumi olisi aina ollut niin pahuksen harvinainen ennen viime keväistä uusintajulkaisuaan.
Kangosjärvi teki kappaleen, jossa musiikki ja urheilu niputettiin yhteen, mutta minulle ne edustavat ja ovat aina edustaneet täydellisiä vastakohtia, magneetin eri napoja, voimaa ja sen pimeää puolta. Lapsena minä valitsin musiikin, enkä ole koskaan katsonut taaksepäin. Minä lauloin kuorossa sen sijaan, että olisin käynyt futistreeneissä. Minä kuuntelin levyjä ja opettelin soittamaan kitaralla Anthraxia sen sijaan, että olisin mennyt katsomaan jääkiekkopelejä. Kerran nuorena tosin hairahduin karatetunnille, mutta erehdyin salista ja jouduin judoon. Olin pettynyt kun salissa ei lyöty ja potkittu vaan kierittiin ukemina lattialla. Nynnyä. Eivät elokuvien ninjat kieriskelleet lattialla, ne potkivat lentopotkuja ja heittivät heittotähtiä. Toiselle judotunnille en koskaan mennyt.
Minä en siis harrasta urheilua, en edes kuntoilua. Alle kolmekymppisenä minut oli siunattu äärimmäisen nopealla aineenvaihdunnalla, joka antoi minulle mahdollisuuden syödä mitä tahansa ja miten paljon tahansa lihoamatta grammaakaan. Kolmenkympin väärällä puolella tuo nuorena hankittu suursyömärin ruokahalu alkoi viimein näkyä vyötärölläni. Olin kauhuissani. Halusin edelleen näyttää Jarvis Cockerilta tai Brett Andersonilta, en suinkaan Meat Loafilta. Kukaan ei ollut kertonut minulle, että rock'n'roll -elämäntapa pitää laihana ainoastaan jos sen tekee kunnolla loppuun asti. En ollut valmis alkamaan heroinistiksi, mutta halusin silti epätoivoisesti eroon liikakiloistani.
Lenkkeily tuntui ennakkoon ajateltuna helpolta ja halvalta tavalta liikkua ja ylläpitää kuntoaan, mutta keskustassa asuvalle musiikki- ja media-alan työläiselle lenkkeily ei ole realistinen vaihtoehto. Mitä jos levykaupan asiakkaat näkisivät minut verryttelyasussa juoksemassa? Entä Dynamon tai Kukan asiakkaat? Tai ihmiset, jotka ovat nähneet minut Nightsatanin keikoilla soittamassa koskettimia? Kukaan, lukuunottamatta vanhoja koulukavereitani tai vanhempiani, ei ole koskaan nähnyt minua ilman pillifarkkuja ja bändipaitaa. Minulla on tietty imago ylläpidettävänä, eikä urheilu millään tapaa kuulu siihen. Tiskijukka, graafikko ja kolumnisti ei vain yksinkertaisesti voi käydä lenkillä, ei ainakaan valoisaan aikaan. Ei kai Keith Richardskaan käy lenkillä?
Joitain vuosia sitten kuulin huhun, että PMMP:n tuottajana ja Magenta Skycode -yhtyeen nokkamiehenä tunnettu Jori Sjöroos oli nähty lenkkeilemässä Tuomaansillan läheisyydessä. Tämä tieto käänsi vatsani ylösalaisin. Voiko olla totta, että menestyvä turkulainen muusikko lenkkeilee näin avoimesti? Voisinko minäkin? Viime keväänä ostimme vihdoin tyttöystäväni kanssa tossut ja verryttelyasut molemmille aikomuksena aloittaa yhteinen harrastus. Ensimmäisellä kerralla
kun läksimme kävelyvauhtia lämmittelylenkille Korppoolaismäen suuntaan, eräässä risteyksessä meille tööttäsi auto. Käännyin katsomaan ja kuskin paikalta minulle iloisesti vilkutti Jori Sjöroos ja takapenkillä koko muu Magenta Skycode. Ympyrä oli sulkeutunut, olin jäänyt kiinni rysän päältä. Tuon jälkeen tossut ja verkkarit ovat pysyneet vaatehuoneessa.
Iggy Popia ei ole koskaan nähty verryttelyasu päällään. Paul Stanley ei koskaan Kissin musiikkivideoissa juokse juoksumatolla tai nostele puntteja. Silti molemmat näyttävät olevan kohtalaisen timmissä kunnossa ikäisikseen. Olen nähtävästi joutunut maailmanlaajuisen salaliiton uhriksi. Petturimuusikot harrastavat kuntoilua, jopa urheilua. Veljeilevät vihollisen kanssa. Nykyisin musiikista on tullut bisnestä, joka edellyttää alan ammattilaisilta kovan luokan panostamista ulkonäköönsä. Timmi sixpack levyn kannessa myy enemmän levyjä kuin pullottava kaljamaha, vaikka oluen juonti kuuluu olennaisena osana rock'n'rollin soittamiseen ja kuuntelemiseen. Kaksinaismoralismi vallitsee rock-maailmassa. Artistien imagot ovat paheellisia ja sanoitukset ihannoivat huonoa elämää, mutta tosiasiassa kaikilla artisteilla on henkilökohtaiset kunto-ohjaajat ja he syövät pelkästään ituja ja juovat päälle ternimaitoa. Rikollista, jos minulta kysytään.
Jos siis joskus näet minut juoksemassa Turun pimeillä syrjäkaduilla verryttelyasu päälläni, ole kuin et tuntisi. Se en ole minä, vaan eräs vaarallinen tyyppi, joka muistuttaa erehdyttävästi minua verkkareissa. Älä missään tapauksessa morjesta sitä tyyppiä, katso toiseen suuntaan tai jos ehdit, niin vaihda kadun puolta. Se on meille molemmille parempi.
”Tehdään...musiikkeja
tehdään...urheiluja
Musiikki ja urheilu, uu uu, uu uu!!!”
Tomi Tuominen on musiikkimies, joka vietti useimmat liikuntatunnit muiden nörttien kanssa tyhjässä urheiluhallissa korkeushyppypatjalla maaten, koska ei omistanut luistimia. Liikuntanumero 7.
tiistai 21. joulukuuta 2010
Metal up your ass
Törmäsin tänä iltana sattumalta kotimaiseen tilannekomediaan nimeltä Pelkkää Lihaa. Lauri Nurksen luoma sarja on wikipedian mukaan peräisin vuodelta 2007, mutta minä olen onnellisesti onnistunut välttämään sen tähän asti. Kanavasurffaillessani pysähdyin aina yhtä laadukkaalle Jimille ja leukani oli mennä sijoiltaan silkasta ällistyksestä. Sarjan keskiössä on stereotyyppisiin heviasusteisiin ja kampauksiin stailattu uskomattoman tönkösti näyttelevä kolmikko, joiden suihin joku - hädintuskin hard rockin alkeet opiskellut kynäniekka - oli kirjoittanut urpoja hevikliseitä. Sillä hetkellä tajusin, että minä vihaan hevimetallia sydämeni pohjasta.
Oikeastaan vasta lopputekstien aikana soinut - Nightwish -kitaristi Emppu Vuorisen puolihumoristisen Brother Firetribe -yhtyeen biisi - I Am Rock sai minut lopullisesti tajuamaan tämän ennen rakastamani musiikinlajin surullisen nykytilan Suomessa ja sen miten kauas tämä musiikki on tullut niistä ajoista kun minä sitä kuuntelin ja rakastin. Olen perinjuurin kyllästynyt siihen, että 2000-luvulla käytännössä jokaisessa suomalaisessa radiohitissä on ”rankka” särökitarariffi. Olen kurkkuani myöten täynnä nuorisoa, joka nostaa kätensä paholaisen merkkiin vaikka ei ole koskaan kuullutkaan merkin alunperin lanseeranneesta Ronnie James Diosta. Olen saanut tarpeekseni metallia soittavista lastenmusiikkibändeistä. En jaksa sitä, että hevimetallista on tullut urheilun ja eritoten jääkiekon virallinen soundtrack. Ja juuri tänään mittani tuli täyteen suomalaista hevimetal-televisioviihdettä.
Nyt joulun alla televisiossa mainostetaan neljän dvd:n pakettia, jossa ovat mukana thrash- ja speedmetalin suurimmat nimet Metallicasta Slayeriin. Nuoruudessani minun serkkuni joutui piilottelemaan Kissin levyjään samaan tapaan kuin pornolehtiä, etteivät hänen vanhempansa olisi polttaneet niitä. Eikä hän ollut ainoa. 80-luvun lopulla metallimusiikista kirjoitettiin vakavissaan saatananpalvontana. Huolestuneille vanhemmille syötettiin lehdissä pajunköyttä, jonka mukaan W.A.S.P. oli lyhenne sanoista We Are Satan's People ja KISS puolestaan tarkoitti Kings In Satan's Service. Twisted Sisterin musiikkivideoissa opettajat ja vanhemmat saivat todella rajua kyytiä ja Quiet Riotin videoissa taisteltiin totalitaristista tulevaisuuden hallitusta vastaan. Vain muutamia mainitakseni. 80-luvulla metallimusiikki oli vaarallista, rajua, kapinallista, anti-establishmentia. Silloin ei olisi ikimaailmassa tullut kyseeseen, että edellä mainittujen ”satanistibändien” musiikkivideoita markkinoitaisiin joululahjaksi lapsille.
Miksi Suomesta sitten on muutamassa kymmenessä vuodessa tullut metallin luvattu maa, jossa koko kansan iskelmämusiikki ja valtakunnalinen televisiokanava flirttailevat metallikuvaston kanssa. Syvään juurtunut uskomus, että täkäläiset kylmät sääolot ja pimeä talvi tekisivät meistä alttiita metallin kuuntelemiseen, on silkkaa roskaa. Ruotsissa on tismalleen yhtä kylmää ja synkkää kuin meilläkin, mutta ruotsalaiset kuuntelevat pääosin pop-musiikkia ja lähettävät euroviisuihin Herreysin tai Carola Häggkvistin kaltaisia koeputkissa kasvatettuja, persoonattomia, hymyileviä mormoneja kun me lähetämme sinne vaahtomuovista rakennettuja hevihirviöitä. Ankarat sääolot tai slaavilaisen melankolinen mieli eivät millään riitä selitykseksi sille, että jopa minun isäni, joka 20 vuotta sitten suureen ääneen paheksui musiikkimakuani, kuuntelee nykyisin Scorpionsia. Metallista on tullut massojen musiikkia, joka imetään sisään jo äidinmaidossa. Ellet kuuntele metallia jo alakoulussa, olet homo tai muuten kummallinen.
Tiedostan, että kirjoitan tätä tekstiä Nightsatan -nimisen ”lasermetal”-yhtyeen perustajajäsenenä. Ymmärrän, että meidän musiikkimme ja imagomme saattaa monille puritaaneille näyttäytyä samanlaisena punaisena vaatteena kuin Hevisauruksen kaltainen roska minulle, mutta se mikä erottaa meidän musiikkimme tai vaikkapa Jex Thothin perinteikkään doom-poljennon tai Enforcerin NWOBHM-paahdon lapsille tehdystä dinosaurusmetallista on se, että meidän levyämme ei markkinoida joululahjaksi joka kotiin. Hevisaurus on studiomuusikkojen soittamaa lastenmetallia, jonka ainoa tarkoitus on pumpata lasten vanhempien rahat suorinta tietä levy-yhtiön tilille. Näiden hevismurffien sijaan toivoisin mahdollisimman monien vanhempien näkevän valheiden läpi ja pakkaavan lasten paketteihin Iron Maidenin klassikkolevyjä tai vaikkapa King Diamondia.
Darknessista alkanut ja Steel Pantherin kautta aina Reckless Loveen yltävä ironinen hardrock-aalto sivujuonteineen on vain yksi luku lisää hard rockin ja metallin läpikotaisessa valjastamisessa kaupallisten voimien käyttöön. Bisnesmiehet haistoivat testosteronin ja nahkaliivin lävitse ja tajusivat, että tällä musiikilla tehtäisiin enemmän rahaa kuin millään sitä aiemmin. Musiikki on lähes poikkeuksetta tuoretta ja kiinnostavaa ainoastaan niin kauan kuin se pysyy valtavirtojen ulkopuolella. Kun suuret levy-yhtiöt 90-luvulla iskivät näppinsä hiphopiin se muuntui suurelta osin aivan sietämättömäksi roskaksi. Sama tapahtui grungelle 90-luvun puolivälissä. Siinä vaiheessa kun Universal Musicin tai Sony BMG:n A&R -väki löytää uuden kiinnostavan genren, on se käytännössä jo tuomittu tuhoon. Mudhoneyn aloittamasta möykästä tulee levy-yhtiön käsittelyssä puleerattu Nickelback ja Faith No Moren tai Toolin angsti jalostuu Linkin Parkin lippalakkiväärinpäinmetalliksi.
Nyt kun oikein tarkemmin ajattelen, niin Pelkkää Lihaa tv-sarja ei luultavasti sittenkään saanut minua vihaamaan hevimetallia vaan ehkä sittenkin ainoastaan suomalaista sitcomia. Riman raju alittaminen on aina vaivaannuttavaa ja kiusallista tapahtui se sitten hevimetallin nimissä tai ei.
Oikeastaan vasta lopputekstien aikana soinut - Nightwish -kitaristi Emppu Vuorisen puolihumoristisen Brother Firetribe -yhtyeen biisi - I Am Rock sai minut lopullisesti tajuamaan tämän ennen rakastamani musiikinlajin surullisen nykytilan Suomessa ja sen miten kauas tämä musiikki on tullut niistä ajoista kun minä sitä kuuntelin ja rakastin. Olen perinjuurin kyllästynyt siihen, että 2000-luvulla käytännössä jokaisessa suomalaisessa radiohitissä on ”rankka” särökitarariffi. Olen kurkkuani myöten täynnä nuorisoa, joka nostaa kätensä paholaisen merkkiin vaikka ei ole koskaan kuullutkaan merkin alunperin lanseeranneesta Ronnie James Diosta. Olen saanut tarpeekseni metallia soittavista lastenmusiikkibändeistä. En jaksa sitä, että hevimetallista on tullut urheilun ja eritoten jääkiekon virallinen soundtrack. Ja juuri tänään mittani tuli täyteen suomalaista hevimetal-televisioviihdettä.
Nyt joulun alla televisiossa mainostetaan neljän dvd:n pakettia, jossa ovat mukana thrash- ja speedmetalin suurimmat nimet Metallicasta Slayeriin. Nuoruudessani minun serkkuni joutui piilottelemaan Kissin levyjään samaan tapaan kuin pornolehtiä, etteivät hänen vanhempansa olisi polttaneet niitä. Eikä hän ollut ainoa. 80-luvun lopulla metallimusiikista kirjoitettiin vakavissaan saatananpalvontana. Huolestuneille vanhemmille syötettiin lehdissä pajunköyttä, jonka mukaan W.A.S.P. oli lyhenne sanoista We Are Satan's People ja KISS puolestaan tarkoitti Kings In Satan's Service. Twisted Sisterin musiikkivideoissa opettajat ja vanhemmat saivat todella rajua kyytiä ja Quiet Riotin videoissa taisteltiin totalitaristista tulevaisuuden hallitusta vastaan. Vain muutamia mainitakseni. 80-luvulla metallimusiikki oli vaarallista, rajua, kapinallista, anti-establishmentia. Silloin ei olisi ikimaailmassa tullut kyseeseen, että edellä mainittujen ”satanistibändien” musiikkivideoita markkinoitaisiin joululahjaksi lapsille.
Miksi Suomesta sitten on muutamassa kymmenessä vuodessa tullut metallin luvattu maa, jossa koko kansan iskelmämusiikki ja valtakunnalinen televisiokanava flirttailevat metallikuvaston kanssa. Syvään juurtunut uskomus, että täkäläiset kylmät sääolot ja pimeä talvi tekisivät meistä alttiita metallin kuuntelemiseen, on silkkaa roskaa. Ruotsissa on tismalleen yhtä kylmää ja synkkää kuin meilläkin, mutta ruotsalaiset kuuntelevat pääosin pop-musiikkia ja lähettävät euroviisuihin Herreysin tai Carola Häggkvistin kaltaisia koeputkissa kasvatettuja, persoonattomia, hymyileviä mormoneja kun me lähetämme sinne vaahtomuovista rakennettuja hevihirviöitä. Ankarat sääolot tai slaavilaisen melankolinen mieli eivät millään riitä selitykseksi sille, että jopa minun isäni, joka 20 vuotta sitten suureen ääneen paheksui musiikkimakuani, kuuntelee nykyisin Scorpionsia. Metallista on tullut massojen musiikkia, joka imetään sisään jo äidinmaidossa. Ellet kuuntele metallia jo alakoulussa, olet homo tai muuten kummallinen.
Tiedostan, että kirjoitan tätä tekstiä Nightsatan -nimisen ”lasermetal”-yhtyeen perustajajäsenenä. Ymmärrän, että meidän musiikkimme ja imagomme saattaa monille puritaaneille näyttäytyä samanlaisena punaisena vaatteena kuin Hevisauruksen kaltainen roska minulle, mutta se mikä erottaa meidän musiikkimme tai vaikkapa Jex Thothin perinteikkään doom-poljennon tai Enforcerin NWOBHM-paahdon lapsille tehdystä dinosaurusmetallista on se, että meidän levyämme ei markkinoida joululahjaksi joka kotiin. Hevisaurus on studiomuusikkojen soittamaa lastenmetallia, jonka ainoa tarkoitus on pumpata lasten vanhempien rahat suorinta tietä levy-yhtiön tilille. Näiden hevismurffien sijaan toivoisin mahdollisimman monien vanhempien näkevän valheiden läpi ja pakkaavan lasten paketteihin Iron Maidenin klassikkolevyjä tai vaikkapa King Diamondia.
Darknessista alkanut ja Steel Pantherin kautta aina Reckless Loveen yltävä ironinen hardrock-aalto sivujuonteineen on vain yksi luku lisää hard rockin ja metallin läpikotaisessa valjastamisessa kaupallisten voimien käyttöön. Bisnesmiehet haistoivat testosteronin ja nahkaliivin lävitse ja tajusivat, että tällä musiikilla tehtäisiin enemmän rahaa kuin millään sitä aiemmin. Musiikki on lähes poikkeuksetta tuoretta ja kiinnostavaa ainoastaan niin kauan kuin se pysyy valtavirtojen ulkopuolella. Kun suuret levy-yhtiöt 90-luvulla iskivät näppinsä hiphopiin se muuntui suurelta osin aivan sietämättömäksi roskaksi. Sama tapahtui grungelle 90-luvun puolivälissä. Siinä vaiheessa kun Universal Musicin tai Sony BMG:n A&R -väki löytää uuden kiinnostavan genren, on se käytännössä jo tuomittu tuhoon. Mudhoneyn aloittamasta möykästä tulee levy-yhtiön käsittelyssä puleerattu Nickelback ja Faith No Moren tai Toolin angsti jalostuu Linkin Parkin lippalakkiväärinpäinmetalliksi.
Nyt kun oikein tarkemmin ajattelen, niin Pelkkää Lihaa tv-sarja ei luultavasti sittenkään saanut minua vihaamaan hevimetallia vaan ehkä sittenkin ainoastaan suomalaista sitcomia. Riman raju alittaminen on aina vaivaannuttavaa ja kiusallista tapahtui se sitten hevimetallin nimissä tai ei.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Vuoden Parhaat
Yksi ehdottomista suosikkihetkistäni vuodessa on aina se, kun lehden päätoimittaja pyytää minua listaamaan omat suosikkilevyni kuluneelta vuodelta. Toki tuollaisen listan voi ja saa tehdä itse kukin tykönään ja julkaista sen vaikkapa facebookissa, mutta se, että lista julkaistaan valtakunnallisessa lehdessä ja joku tuikituntematon ehkä lukee sen toimii aina ylimääräisenä kannustimena kirjoituspuuhassa. Monet kokevat tuon listan laatimisen haasteellisena ja jossain määrin hankalana tehtävänä, mutta minulle listaaminen on yleensä ollut erittäin helppo ja vaivaton homma.
Luultavasti tämä johtuu siitä, että olen ehdollistanut itseni jo rocktoimittajuuden alkuajoista asti pistämään levyjä keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Kun tammikuussa ilmestyy todella hyvä albumi, ajattelen hiljaa "Tämä on luultavasti alkaneen vuoden kymmenen parhaan levyn joukossa." Koko vuoden ajan rakentelen päässäni listaa, jonka palaset loksahtelevat paikoilleen yksi kerrallaan. Jokainen uusi levy, josta todella innostun saa oman paikkansa top tenissä ja muut vastaavasti tipahtelevat niille kuuluville sijoille. Kun käsky sitten marras-joulukuun taitteessa käy, yleensä vain kirjoitan listan suoraan koneelle sen enempiä pohtimatta. Olen luonut itselleni ajatusmallin, joka elää vuoden kerrallaan ja jossa levyt asettuvat liki automaattisesti paremmuusjanalle.
Yleisesti ottaen en ole neurootikko, joka rakastaisi listojen tekemistä erilaisista asioista. En tee edes ostoslistaa lähtiessäni ruokakauppaan ja jos joku pyytäisi minua listaamaan vuoden 2010 parhaat XBox 360-pelit tai elokuvat, menisin täydelliseen lukkoon. Ainoa asia, jonka listaaminen paremmuusjärjestykseen on minulle yksinkertaista ja helppoa ovat levyt, albumikokonaisuudet. Toki, aivan kuten levyarviotkin, niin myös vuoden parhaat levyt -listat ovat täysin subjektiivisia. Ne eivät ole yleismaailmallisesti päteviä. Eivät edes silloin kun kyseessä on Metacriticin kaltaisen sivuston vuoden parhaat lista, jonka kasaamiseen on käytetty satojen kriitikoiden mielipiteitä. Kanye Westin uutukainen, joka todennäköisesti on yksi kolmesta vuoden parhaasta levystä Metacriticin mukaan ei ole absoluuttisen hyvä levy jos hiphop ei kiinnosta pätkääkään.
Tänä vuonna tätä kuumeisesti odottamaani vuoden suosikkihetkeä ei osunut omalle kohdalleni ollenkaan. Päätoimittaja ja toimituspäällikkö unohtivat kokonaan minut lähetellesään toimittajille pyyntöjä listasta, vaikka olen ollut lehden palkkalistoilla jälleen alkusyksystä lähtien. Jonkun mailin sivulauseessa rohkaistuin kysymään: "Eikö minulta ollenkaan kysytä vuoden parhaita?" Sain kehotuksen tehdä omat listani nopeasti ja tein työtä käskettyä, mutta kun lehti lopulta ilmestyi jakelupisteisiin, ei omaa listaani näkynyt missään. Nyt asiaa hieman maisteltuani, päätin kirjoittaa listan tänne perusteluineen.
Kotimaiset Top 5
1. Minä ja Ville Ahonen - s/t
Suvereeni voittaja kotimaisten sarjassa. Järjestimme Villelle muutaman keikan Turussa vuoden 2010 aikana ja noilla keikoilla ihastuin levyn kappaleisiin ikihyviksi. Monille Villen tapa laulaa ja esiintyä on muodostunut esteeksi tykätä levystä, mutta jos antautuu vain kuuloaistinsa vietäväksi, niin tässä on ehdottomasti se vuoden kotimainen albumi.
2. J. Tolvi Semiband - Oleilua
Täysin puun takaa tuli tämä Jaakko Tolvin soololevy, jolta odotin freejazz-meuhkaamista ja avantgarde kolistelua, mutta sainkin hienoja, oivaltavia melodioita ja vapautuneita sovituksia. Sunnuntailevyjen kuningas, joka löytää henkisen paikkansa jostain Ariel Pinkin ja Absoluuttisen Nollapisteen alkupään levyjen välistä.
3. Kap Kap - Holy Are You
Entiset tallitoverit tekivät erittäin hienon albumin, joka jäi aivan liian vähälle huomiolle mediassa. Brittiläinen 90-luvun alun psykedelia ja jopa hienoiset viittaukset Madchester-soundiin yhdistyvät saksalaisen jämäkkään jumitukseen. Toimii!
4. Magenta Skycode - Relief
Nykyiset tallitoverit ja tutut jannut tekivät nekin aivan ilmiömäisen indierock-levyn, jota on vaikea uskoa kotimaiseksi. Todella isolta soundaavaa äänivallia ja ennenkaikkea hienoja sävellyksiä ja yllättäviä sovitusratkaisuja.
5. Jaakko Laitinen & Väärä Raha - s/t
En olisi uskonut innostuvani balkan-soundista vuonna 2010, mutta tämä poppoo teki Turun keikoillaan yleisöstä niin selvää jälkeä, että albumikin oli otettava tarkempaan syyniin ja eihän siitä voinut olla pitämättä hullun lailla. Vilpitöntä musiikkia.
Ulkomaiset Top 5
1. Ariel Pink's Haunted Graffiti - Before Today
Tätä albumia on vaikea pistää ajalliseen jatkumoon. Jos kuulisin tätä silmät sidottuina ensi kertaa nyt, voisin yhtä hyvin ajatella albumin olevan 60-lukuista friikkifolkia kuin 80-lukuista autotallirockia. Mielettömän hyviä biisejä ja ehdottomasti eniten tänä vuonna kuuntelemani levy.
2. Gayngs - Relayted
Kun liki 30-henkinen amerikkalaisen indierockin kermaa edustava porukka päättää tehdä eroottisen softrock-levyn, jonka kaikki biisit sykkivät 69BPM:ään, niin eihän siitä voi muuta kuin tykätä ja lujasti. Tämän vuoden olennaisin Justin Vernon -julkaisu ja huhun mukaan muun muassa Prince on nähty Gayngsin keikalla fanittamassa.
3. Twin Shadow - Forget
Loppuvuoden eniten odottamani levy. Kuulin yhden biisin sattumoisin jossain blogissa ja siitä asti ahmin kaiken mitä netistä löysin kunnes sain kokopitkän albumin käsiini. 2010-luvulle päivitettyä brittipoppia vuodelta 1985. Liki jokainen levyn biiseistä voitaisiin julkaista sinkkuna. Hienoa pop-musiikkia.
4. Sufjan Stevens - The Age Of Adz
Hiljattain kun kuuntelin Dark Was The Night -kokoelman lopussa olevan Sufjanin yli kymmenminuuttisen eepoksen, tajusin että se oli ollut esimakua tulevasta. Eli tästä albumista, joka on jakanut mielipiteet keskeltä kahtia. Minusta Age Of Adz on kerrassaan mahtava albumi, jonka toteutustapa on tuore, mutta biisit vanhaa tuttua Sufjania. Biisit ja melodiat pitää tällä kertaa vain jaksaa kaivaa sieltä elektronisten rytmien ja autotune-vokaalien keskeltä.
5. Arcade Fire - Suburbs
Tässä kohtaa piti alkujaan olla Bill Callahanin Rough Travel For A Rare Thing -livealbumi, mutta lehden säännöt kielsivät kokoelma- ja livelevyjen listaamisen, joten vaihdoin sen tähän. Yksi vuoden elähdyttävimmistä keikoista ja levynä todellinen slowgrower. Ensimmäisenä nettiin vuotanut nimibiisi oli ekalla kuulemalla todella todella tylsää paskaa, mutta Senaatintorin keikalla We Used To Waitin kaltaiset jyrät käänsivät puolelleen ja albumikokonaisuus osoittautui jälleen kerran suuria tunteita herättäväksi paketiksi.
Luultavasti tämä johtuu siitä, että olen ehdollistanut itseni jo rocktoimittajuuden alkuajoista asti pistämään levyjä keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Kun tammikuussa ilmestyy todella hyvä albumi, ajattelen hiljaa "Tämä on luultavasti alkaneen vuoden kymmenen parhaan levyn joukossa." Koko vuoden ajan rakentelen päässäni listaa, jonka palaset loksahtelevat paikoilleen yksi kerrallaan. Jokainen uusi levy, josta todella innostun saa oman paikkansa top tenissä ja muut vastaavasti tipahtelevat niille kuuluville sijoille. Kun käsky sitten marras-joulukuun taitteessa käy, yleensä vain kirjoitan listan suoraan koneelle sen enempiä pohtimatta. Olen luonut itselleni ajatusmallin, joka elää vuoden kerrallaan ja jossa levyt asettuvat liki automaattisesti paremmuusjanalle.
Yleisesti ottaen en ole neurootikko, joka rakastaisi listojen tekemistä erilaisista asioista. En tee edes ostoslistaa lähtiessäni ruokakauppaan ja jos joku pyytäisi minua listaamaan vuoden 2010 parhaat XBox 360-pelit tai elokuvat, menisin täydelliseen lukkoon. Ainoa asia, jonka listaaminen paremmuusjärjestykseen on minulle yksinkertaista ja helppoa ovat levyt, albumikokonaisuudet. Toki, aivan kuten levyarviotkin, niin myös vuoden parhaat levyt -listat ovat täysin subjektiivisia. Ne eivät ole yleismaailmallisesti päteviä. Eivät edes silloin kun kyseessä on Metacriticin kaltaisen sivuston vuoden parhaat lista, jonka kasaamiseen on käytetty satojen kriitikoiden mielipiteitä. Kanye Westin uutukainen, joka todennäköisesti on yksi kolmesta vuoden parhaasta levystä Metacriticin mukaan ei ole absoluuttisen hyvä levy jos hiphop ei kiinnosta pätkääkään.
Tänä vuonna tätä kuumeisesti odottamaani vuoden suosikkihetkeä ei osunut omalle kohdalleni ollenkaan. Päätoimittaja ja toimituspäällikkö unohtivat kokonaan minut lähetellesään toimittajille pyyntöjä listasta, vaikka olen ollut lehden palkkalistoilla jälleen alkusyksystä lähtien. Jonkun mailin sivulauseessa rohkaistuin kysymään: "Eikö minulta ollenkaan kysytä vuoden parhaita?" Sain kehotuksen tehdä omat listani nopeasti ja tein työtä käskettyä, mutta kun lehti lopulta ilmestyi jakelupisteisiin, ei omaa listaani näkynyt missään. Nyt asiaa hieman maisteltuani, päätin kirjoittaa listan tänne perusteluineen.
Kotimaiset Top 5
1. Minä ja Ville Ahonen - s/t
Suvereeni voittaja kotimaisten sarjassa. Järjestimme Villelle muutaman keikan Turussa vuoden 2010 aikana ja noilla keikoilla ihastuin levyn kappaleisiin ikihyviksi. Monille Villen tapa laulaa ja esiintyä on muodostunut esteeksi tykätä levystä, mutta jos antautuu vain kuuloaistinsa vietäväksi, niin tässä on ehdottomasti se vuoden kotimainen albumi.
2. J. Tolvi Semiband - Oleilua
Täysin puun takaa tuli tämä Jaakko Tolvin soololevy, jolta odotin freejazz-meuhkaamista ja avantgarde kolistelua, mutta sainkin hienoja, oivaltavia melodioita ja vapautuneita sovituksia. Sunnuntailevyjen kuningas, joka löytää henkisen paikkansa jostain Ariel Pinkin ja Absoluuttisen Nollapisteen alkupään levyjen välistä.
3. Kap Kap - Holy Are You
Entiset tallitoverit tekivät erittäin hienon albumin, joka jäi aivan liian vähälle huomiolle mediassa. Brittiläinen 90-luvun alun psykedelia ja jopa hienoiset viittaukset Madchester-soundiin yhdistyvät saksalaisen jämäkkään jumitukseen. Toimii!
4. Magenta Skycode - Relief
Nykyiset tallitoverit ja tutut jannut tekivät nekin aivan ilmiömäisen indierock-levyn, jota on vaikea uskoa kotimaiseksi. Todella isolta soundaavaa äänivallia ja ennenkaikkea hienoja sävellyksiä ja yllättäviä sovitusratkaisuja.
5. Jaakko Laitinen & Väärä Raha - s/t
En olisi uskonut innostuvani balkan-soundista vuonna 2010, mutta tämä poppoo teki Turun keikoillaan yleisöstä niin selvää jälkeä, että albumikin oli otettava tarkempaan syyniin ja eihän siitä voinut olla pitämättä hullun lailla. Vilpitöntä musiikkia.
Ulkomaiset Top 5
1. Ariel Pink's Haunted Graffiti - Before Today
Tätä albumia on vaikea pistää ajalliseen jatkumoon. Jos kuulisin tätä silmät sidottuina ensi kertaa nyt, voisin yhtä hyvin ajatella albumin olevan 60-lukuista friikkifolkia kuin 80-lukuista autotallirockia. Mielettömän hyviä biisejä ja ehdottomasti eniten tänä vuonna kuuntelemani levy.
2. Gayngs - Relayted
Kun liki 30-henkinen amerikkalaisen indierockin kermaa edustava porukka päättää tehdä eroottisen softrock-levyn, jonka kaikki biisit sykkivät 69BPM:ään, niin eihän siitä voi muuta kuin tykätä ja lujasti. Tämän vuoden olennaisin Justin Vernon -julkaisu ja huhun mukaan muun muassa Prince on nähty Gayngsin keikalla fanittamassa.
3. Twin Shadow - Forget
Loppuvuoden eniten odottamani levy. Kuulin yhden biisin sattumoisin jossain blogissa ja siitä asti ahmin kaiken mitä netistä löysin kunnes sain kokopitkän albumin käsiini. 2010-luvulle päivitettyä brittipoppia vuodelta 1985. Liki jokainen levyn biiseistä voitaisiin julkaista sinkkuna. Hienoa pop-musiikkia.
4. Sufjan Stevens - The Age Of Adz
Hiljattain kun kuuntelin Dark Was The Night -kokoelman lopussa olevan Sufjanin yli kymmenminuuttisen eepoksen, tajusin että se oli ollut esimakua tulevasta. Eli tästä albumista, joka on jakanut mielipiteet keskeltä kahtia. Minusta Age Of Adz on kerrassaan mahtava albumi, jonka toteutustapa on tuore, mutta biisit vanhaa tuttua Sufjania. Biisit ja melodiat pitää tällä kertaa vain jaksaa kaivaa sieltä elektronisten rytmien ja autotune-vokaalien keskeltä.
5. Arcade Fire - Suburbs
Tässä kohtaa piti alkujaan olla Bill Callahanin Rough Travel For A Rare Thing -livealbumi, mutta lehden säännöt kielsivät kokoelma- ja livelevyjen listaamisen, joten vaihdoin sen tähän. Yksi vuoden elähdyttävimmistä keikoista ja levynä todellinen slowgrower. Ensimmäisenä nettiin vuotanut nimibiisi oli ekalla kuulemalla todella todella tylsää paskaa, mutta Senaatintorin keikalla We Used To Waitin kaltaiset jyrät käänsivät puolelleen ja albumikokonaisuus osoittautui jälleen kerran suuria tunteita herättäväksi paketiksi.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Musiikillinen lukutaito
Eilen illalla olin Turun Klubilla katsomassa kovasti odottamaani keikkaa ruotsalaiselta Dungenilta, joka musiikillisesti asettuu johonkin happoisen psykedeliarokin ja skandinaavisen progressiivisen rockin välimaastoon. Hieno keikka toi melodioillaan mieleen samanaikaisesti Bo Hanssonin tai Anssi Tikanmäen tyylisen jylhästä pohjoismaisesta luonnosta intoutuneen maalailun ja toisaalta hallitulla improvisoinnillaan Haight Ashburyn -skenen 60-luvun lopulta. Olin täysin uppoutunut keikan tunnelmiin kun kuulin selkäni takaa miesäänen, joka kovaan ääneen haukkui keikkaa "Aika laimeaksi." ja heti perään vertasi Dungenin musiikkia tanskalaiseen Mewiin ja skeittipunkbändi Green Dayhin. Paitsi, että nuo vertaukset jokseenkin huvittivat minua, ne saivat ajattelemaan jonkinlaista musiikillisen lukutaidon käsitettä.
Vaikka en voinut olla vilkaisematta kommentin heittänyttä kaveria olkani yli kiinnostuneena, en osaisi määrittää hänen olemustaan tarkemmin kuin; n. 20-30 vuotias lyhyttukkainen kauluspaitamies. Jokainen ihminen kulkee elämänsä läpi oman musiikillisen tiensä joka määräytyy lähinnä ympäristötekijöiden ja oman kiinnostuksen tai harrastuneisuuden kautta. Asiat ja musiikinlajit löydetään yksi kerrallaan ja niistä innostutaan muutamiksi kuukausiksi tai vuosiksi kerrallaan. Kaikenlaista musiikkia kaikki ihmiset eivät tule koskaan kuulleeksi yksinomaan jo siksi, että suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää kiinnostaa afrobeat, fuusiojazz, outlaw-kantri tai blackmetal. Itse olen ollut koko ikäni äärimmäisen innoissani musiikista ja sukeltanut erilaisen musiikin vesiin antaumuksella pää edellä. Tätä on toki edesauttanut toimenkuvani vuoroin levykauppiaana vuoroin rocktoimittajana ja dj:nä.
Oma musiikillinen polkuni on kulkenut ala-asteikäisen ensi-ihastukseni Stevie Wonderin I Just Called To Say I Love You:n kautta ensin hardrockiin ja siitä yhä rankempaan ja rankempaan metallimusiikkiin, unohtamatta tietenkään pientä ja viatonta syrjähyppyäni hiphopin petikaveriksi. Grunge pysäytti tuon kehityksen 90-luvun alussa mikä tarkoitti sitä, että varsinaiseen blackmetaliin tutustuin vasta ihan hiljattain levykauppavuosinani. Grungen kautta löysin muunkinlaisen valtavirran ulkopuolisen uuden rockin mm. Tori Amosin, Jeff Buckleyn, Björkin ja Radioheadin debyyttien muodossa. Samaan aikaan aloin toisaalta vehtaamaan myös 60-lukuisen hippierockin ja progen kanssa. Olen aina ollut erittäin impulsiivinen levyostaja ja monet nuoruuden levyhankinnat tuli hankittua pelkästään kansikuvan perusteella. Tästä taipumuksesta saan kiittää ennenaikaista tutustumistani mm. Primusiin, Cameliin ja vaikkapa Treponem Paliin tai De La Souliin.
90-luvun alussa opin lukemaan Rumbaa ja sitä kautta muitakin musiikkilehtiä kuin saksankielistä Metal Hammeria. Ostin ennakkoluulottomasti kaikki levyt joita Selectissä tai Q:ssa kehuttiin ja musiikkimakuni rönsyili kokonaan uusiin suuntiin. Se mikä lopullisesti avasi silmäni kaikelle maailman musiikille oli muutto Turkuun ja opiskelu Taideakatemiassa. Vasta jonkun luokkakaverin animaatiotunnilla mankasta soittama Hunky Dory avasi parikymppisen musaintoilijan silmät David Bowielle ja Pixieskin löytyi noina samoina taidekouluvuosina. Molemmat ovat nykyisin kestosuosikkejani, joiden levyjen määrä levyhyllyssä ylittää kaikkien muiden artistien vastaavan.
Musiikillinen lukutaito tai musiikillinen yleissivistys ei suinkaan ole suoraan verrannollinen omistajansa ikään vaan siihen vaikuttaa pikemminkin omien vanhempien ja veljien ja siskojen suhde musiikkiin ja lapsuuden harrastukset ja kaverisuhteet. Oma isäni soitti lapsuudessani uruilla vanhoja kotimaisia humppa- ja tangobiisejä ja isoveljeni soitti kitaralla Metallica-riffejä ja kumpainenkin omalta osaltaan innosti esimerkillään suhtautumaan musiikkiin intohimoisesti ja täydellä sydämellä. Olen käynyt elämäni aikana läpi lähes kaikki musiikilliset syrjäpolut ja vuoronperään vannonut niin Miles Davisin kuin Gang Of Fourin tai Caninkin nimeen. Ehdoton rakastuminen ja omistautuminen yhdelle musiikkigenrelle kerrallaan on jättänyt jälkeensä valtavan tietopankin lähes kaikista popmusiikin alalajeista. Ainoastaan klassinen musiikki, reggae ja blues ovat jääneet kokonaan ihastumisteni ulkopuolelle. Kenties niidenkin aika joskus koittaa.
Vuosien ja taas vuosien musiikin kuuntelemisen jälkeen minä kuulin eilisiltaisessa keikassa ennenkaikkea noita jo mainitsemiani proge- ja psykedeliaelementtejä, eikä se suinkaan ollut mikään vesitiivis ja ainoa oikea tulkinta Dungenin soinnista, mutta kukaties, jos 20-vuotias Tuominen olisi napattu Rauman kadulta aikakoneella eiliselle Dungen-keikalle, olisin hyvinkin saattanut pitää keikkaa todella laimeana ja verrata sitä vieruskaverilleni vaikkapa Offspringiin tai Gary Mooreen. Kauneus on katsojan silmässä tai tässä tapauksessa korvassa.
Vaikka en voinut olla vilkaisematta kommentin heittänyttä kaveria olkani yli kiinnostuneena, en osaisi määrittää hänen olemustaan tarkemmin kuin; n. 20-30 vuotias lyhyttukkainen kauluspaitamies. Jokainen ihminen kulkee elämänsä läpi oman musiikillisen tiensä joka määräytyy lähinnä ympäristötekijöiden ja oman kiinnostuksen tai harrastuneisuuden kautta. Asiat ja musiikinlajit löydetään yksi kerrallaan ja niistä innostutaan muutamiksi kuukausiksi tai vuosiksi kerrallaan. Kaikenlaista musiikkia kaikki ihmiset eivät tule koskaan kuulleeksi yksinomaan jo siksi, että suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää kiinnostaa afrobeat, fuusiojazz, outlaw-kantri tai blackmetal. Itse olen ollut koko ikäni äärimmäisen innoissani musiikista ja sukeltanut erilaisen musiikin vesiin antaumuksella pää edellä. Tätä on toki edesauttanut toimenkuvani vuoroin levykauppiaana vuoroin rocktoimittajana ja dj:nä.
Oma musiikillinen polkuni on kulkenut ala-asteikäisen ensi-ihastukseni Stevie Wonderin I Just Called To Say I Love You:n kautta ensin hardrockiin ja siitä yhä rankempaan ja rankempaan metallimusiikkiin, unohtamatta tietenkään pientä ja viatonta syrjähyppyäni hiphopin petikaveriksi. Grunge pysäytti tuon kehityksen 90-luvun alussa mikä tarkoitti sitä, että varsinaiseen blackmetaliin tutustuin vasta ihan hiljattain levykauppavuosinani. Grungen kautta löysin muunkinlaisen valtavirran ulkopuolisen uuden rockin mm. Tori Amosin, Jeff Buckleyn, Björkin ja Radioheadin debyyttien muodossa. Samaan aikaan aloin toisaalta vehtaamaan myös 60-lukuisen hippierockin ja progen kanssa. Olen aina ollut erittäin impulsiivinen levyostaja ja monet nuoruuden levyhankinnat tuli hankittua pelkästään kansikuvan perusteella. Tästä taipumuksesta saan kiittää ennenaikaista tutustumistani mm. Primusiin, Cameliin ja vaikkapa Treponem Paliin tai De La Souliin.
90-luvun alussa opin lukemaan Rumbaa ja sitä kautta muitakin musiikkilehtiä kuin saksankielistä Metal Hammeria. Ostin ennakkoluulottomasti kaikki levyt joita Selectissä tai Q:ssa kehuttiin ja musiikkimakuni rönsyili kokonaan uusiin suuntiin. Se mikä lopullisesti avasi silmäni kaikelle maailman musiikille oli muutto Turkuun ja opiskelu Taideakatemiassa. Vasta jonkun luokkakaverin animaatiotunnilla mankasta soittama Hunky Dory avasi parikymppisen musaintoilijan silmät David Bowielle ja Pixieskin löytyi noina samoina taidekouluvuosina. Molemmat ovat nykyisin kestosuosikkejani, joiden levyjen määrä levyhyllyssä ylittää kaikkien muiden artistien vastaavan.
Musiikillinen lukutaito tai musiikillinen yleissivistys ei suinkaan ole suoraan verrannollinen omistajansa ikään vaan siihen vaikuttaa pikemminkin omien vanhempien ja veljien ja siskojen suhde musiikkiin ja lapsuuden harrastukset ja kaverisuhteet. Oma isäni soitti lapsuudessani uruilla vanhoja kotimaisia humppa- ja tangobiisejä ja isoveljeni soitti kitaralla Metallica-riffejä ja kumpainenkin omalta osaltaan innosti esimerkillään suhtautumaan musiikkiin intohimoisesti ja täydellä sydämellä. Olen käynyt elämäni aikana läpi lähes kaikki musiikilliset syrjäpolut ja vuoronperään vannonut niin Miles Davisin kuin Gang Of Fourin tai Caninkin nimeen. Ehdoton rakastuminen ja omistautuminen yhdelle musiikkigenrelle kerrallaan on jättänyt jälkeensä valtavan tietopankin lähes kaikista popmusiikin alalajeista. Ainoastaan klassinen musiikki, reggae ja blues ovat jääneet kokonaan ihastumisteni ulkopuolelle. Kenties niidenkin aika joskus koittaa.
Vuosien ja taas vuosien musiikin kuuntelemisen jälkeen minä kuulin eilisiltaisessa keikassa ennenkaikkea noita jo mainitsemiani proge- ja psykedeliaelementtejä, eikä se suinkaan ollut mikään vesitiivis ja ainoa oikea tulkinta Dungenin soinnista, mutta kukaties, jos 20-vuotias Tuominen olisi napattu Rauman kadulta aikakoneella eiliselle Dungen-keikalle, olisin hyvinkin saattanut pitää keikkaa todella laimeana ja verrata sitä vieruskaverilleni vaikkapa Offspringiin tai Gary Mooreen. Kauneus on katsojan silmässä tai tässä tapauksessa korvassa.
maanantai 22. marraskuuta 2010
TULEVAISUUDEN RUSINA
Tämä kolumni oli ensimmäinen Sue:ssa julkaistu teksti monen vuoden "päivätyötauon" jälkeen. Otin loparit päivätyöstä ja heittäydyin jälleen tyhjän päälle. Tämä toimi ikäänkuin johdantona sille lukijakunnalle, joka ei enää muistanut vanhaa Urho Tulitukkaa.
Yhtenä aamuna heräsin vanhana.
Olin mennyt nukkumaan toiveikkaana nuorena aikuisena, jonka kauluspaidan napit ylettyivät vatsan kohdalta kiinni. Olin nähnyt elävältä tuntuvia unia yökerhojen dj-kopeista, festarireissuista, videopeleistä ja bänditreeneistä. Nyt, liki 10 vuotta myöhemmin, olen herännyt lähes keski-ikäisenä viiksekkäänä, huonoryhtisenä ja huonotuloisena miehenä, joka pukeutuu kotonaan mieluusti löysähköihin hihattomiin paitoihin.
2000-luvun alkupuoliskolla kun lähestyin pahamaineista kolme nollaa, olin kauhusta aivan jäykkänä. Ajatukset oikeista töistä, vastuullisuudesta, perheen perustamisesta, asuntolainasta ja kaikesta, mitä kolmekymppisten ihmisten tässä yhteiskunnassa odotetaan tekevän, kammottivat minua. Nyt kun olen lähempänä seuraavaa tasakymmentä kuin edellistä, eikä suurempaa muutosta elintavoissa, hiusrajassa tai ihon kimmoisuudessa ole vieläkään tapahtunut, alan tuntea samaa kuolemanpelkoa ja tarvetta tehdä elämänmuutos. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Menestyä. En tiedä onko elämäni tästedes yhdestä kriisistä toiseen etenemistä ja tulenko enää koskaan olemaan tyytyväinen omaan ikääni. Osaanko enää ikinä olla täysin huoleton?
Otin hiljattain lopputilin varmasta vakiduunista levykaupassa, koska tunsin olevani liian vanha siihen. 36-vuotias mies isoine pulisonkeineen voi omistaa oman pienen levykaupan, jossa myydään hänen suosikkimusiikkiaan vinyylilevyillä ja se on pelkästään äärimmäisen katu-uskottavaa, mutta kun sama 36-vuotias mies on rivityöntekijänä isossa levykaupassa, alkaa hänen kredibiliteettinsä olla hieman kyseenalaisempi. Miten pillihousuiselle ja aktiivisesti blogeja seuraavalle indie-teinille voi suositella uutuuslevyä, kun itse on lähes hänen isänsä ikäinen? Seuraan musiikkikirjoittelua ja blogeja edelleen aktiivisesti, mutta voinko tai haluanko edes olla auktoriteetti minua puolet nuoremmille musiikinharrastajille kun minua ei liiemmin kiinnosta dubstep, baile-funk tai witch-house?
Aina silloin tällöin mielessä on samasta syystä käynyt myös dj-keikkojen lopettaminen. Minua ei enää kiinnosta ostaa uusimpia tanssilattian täyttäjiä 12” vinyylisingleinä. Ei tottapuhuen ole kiinnostanut enää moneen vuoteen. Hankin mieluummin kotiini levyjä, jotka kestävät kuuntelua ja joita minun ei tarvitse muutaman kuukauden päästä myydä - niiden ohitettua parasta ennen päiväyksensä - rahoittaakseni uusia maksihankintojani. Nytkin hyllyssäni seisoo metrikaupalla reliikkejä 2000-luvun alusta ja puolivälistä. Kukaan ei halua kuulla electroclash-maksejani tai punkfunk-seiskojani syksyllä 2010, kaikkein vähiten minä itse. Olisinpa ostanut niilläkin rahoilla aikoinaan jotain kestävää kuten Bruce Springsteeniä tai New Orderia.
2000-luvun edetessä koko nuoruuden käsite on alkanut venyä kuin purukumi. Kolmekymppiset haluavat takertua nuoruuteensa ja kieltäytyä heille asetetuista odotuksista. Vuonna 2010 on aivan ok asua vuokralla, elää loputonta sinkkuelämää, kerätä hyllyihinsä Hello Kitty-tavaraa, Star Wars-leluja tai vanhoja videopelejä ja istua kaiket illat baareissa. On hyväksyttävää tai jopa ihailtavaa laittaa suuri osa kuukausituloistaan syntetisaattoreihin ja bändikamoihin, jotka nekin ovat vain takertumista haaveisiin menestyvästä bändistä. Haaveisiin, jotka vanhenivat kun täytit 24 vuotta.
Elämme ajassa, jossa parrakkaat miehet kokoontuvat iltaisin toistensa luo juomaan olutta ja pelaamaan Warhammer -miniatyyripeliä tai urheilupelejä Playstationilla. Kukaan tuntemani kolmekymppinen ei tunnu haluavan seurata vanhempiensa jalanjäljissä rivitalolähiöön ja tylsään - mutta varman toimeentulon takaavaan - työhön. Kaikki haluavat jättää itsestään jäljen. Mielellään sellaisen jäljen, jolle ei tarvitse vaihtaa vaippoja.
Kuten kaikella, myös tällä ikäkysymyksellä on kääntöpuolensa. En minä tiennyt parikymppisenä oikeastaan mistään mitään. En ollut koskaan kuunnellut David Bowieta tai Black Sabbathia. En ollut lukenut ainuttakaan maailmankirjallisuuden klassikkoa. En ollut edes koskaan maistanut alkoholia tai suudellut tyttöä. Mitä annettavaa minulla olisi voinut graafikkona, biisintekijänä tai kirjoittajana olla kenellekään? Ei minusta olisi ollut Rauman Arthur Rimbaudiksi. Ikä on tuonut omiin tekemisiin tiettyä perspektiiviä, näkemystä ja varmuutta. Tunnen itseni ja tiedän mistä pidän.
Toiset kypsyvät hitaammin. 25-vuotiaana olisin luultavasti osannut suhtautua ylioppilaskokeisiin niiden vaatimalla vakavuudella. 28-vuotiaana olisin ehkä jo tiennyt miksi haluan tulla isona. 33-vuotiaana perustin bändin, jonka valtakunnallinen rocklehti valitsi yhdeksi kahdestatoista vuoden 2010 lupaavimmista kotimaisista uusista tulokkaista. Kaikki bändimme jäsenet ovat hyvän matkaa yli kolmekymppisiä. Meidän ei pitäisi olla julkaisemassa debyyttilevyämme tänä syksynä. Sen sijaan meidän pitäisi soittaa iskelmä- ja suomirock-covereita ystäviemme häissä ja haikailla menneen autotallibändimme perään. Se mikä minua kaiken tämän jälkeen lohduttaa on, että en ole yksin. Jokainen tämän jutun lukija tulee ennemmin tai myöhemmin kokemaan nämä samat tuntemukset. Kukaan ei onneksi välty vanhenemiselta.
Tomi Tuominen on elämää nähnyt, kuullut ja haistanut turkulainen, joka joskus kirjoitti tämän lehden sivuille kolumnia ja arvioita. Levykauppatyö vei miehen muutamaksi vuodeksi mukanaan, mutta tässä sitä taas ollaan.
Yhtenä aamuna heräsin vanhana.
Olin mennyt nukkumaan toiveikkaana nuorena aikuisena, jonka kauluspaidan napit ylettyivät vatsan kohdalta kiinni. Olin nähnyt elävältä tuntuvia unia yökerhojen dj-kopeista, festarireissuista, videopeleistä ja bänditreeneistä. Nyt, liki 10 vuotta myöhemmin, olen herännyt lähes keski-ikäisenä viiksekkäänä, huonoryhtisenä ja huonotuloisena miehenä, joka pukeutuu kotonaan mieluusti löysähköihin hihattomiin paitoihin.
2000-luvun alkupuoliskolla kun lähestyin pahamaineista kolme nollaa, olin kauhusta aivan jäykkänä. Ajatukset oikeista töistä, vastuullisuudesta, perheen perustamisesta, asuntolainasta ja kaikesta, mitä kolmekymppisten ihmisten tässä yhteiskunnassa odotetaan tekevän, kammottivat minua. Nyt kun olen lähempänä seuraavaa tasakymmentä kuin edellistä, eikä suurempaa muutosta elintavoissa, hiusrajassa tai ihon kimmoisuudessa ole vieläkään tapahtunut, alan tuntea samaa kuolemanpelkoa ja tarvetta tehdä elämänmuutos. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Menestyä. En tiedä onko elämäni tästedes yhdestä kriisistä toiseen etenemistä ja tulenko enää koskaan olemaan tyytyväinen omaan ikääni. Osaanko enää ikinä olla täysin huoleton?
Otin hiljattain lopputilin varmasta vakiduunista levykaupassa, koska tunsin olevani liian vanha siihen. 36-vuotias mies isoine pulisonkeineen voi omistaa oman pienen levykaupan, jossa myydään hänen suosikkimusiikkiaan vinyylilevyillä ja se on pelkästään äärimmäisen katu-uskottavaa, mutta kun sama 36-vuotias mies on rivityöntekijänä isossa levykaupassa, alkaa hänen kredibiliteettinsä olla hieman kyseenalaisempi. Miten pillihousuiselle ja aktiivisesti blogeja seuraavalle indie-teinille voi suositella uutuuslevyä, kun itse on lähes hänen isänsä ikäinen? Seuraan musiikkikirjoittelua ja blogeja edelleen aktiivisesti, mutta voinko tai haluanko edes olla auktoriteetti minua puolet nuoremmille musiikinharrastajille kun minua ei liiemmin kiinnosta dubstep, baile-funk tai witch-house?
Aina silloin tällöin mielessä on samasta syystä käynyt myös dj-keikkojen lopettaminen. Minua ei enää kiinnosta ostaa uusimpia tanssilattian täyttäjiä 12” vinyylisingleinä. Ei tottapuhuen ole kiinnostanut enää moneen vuoteen. Hankin mieluummin kotiini levyjä, jotka kestävät kuuntelua ja joita minun ei tarvitse muutaman kuukauden päästä myydä - niiden ohitettua parasta ennen päiväyksensä - rahoittaakseni uusia maksihankintojani. Nytkin hyllyssäni seisoo metrikaupalla reliikkejä 2000-luvun alusta ja puolivälistä. Kukaan ei halua kuulla electroclash-maksejani tai punkfunk-seiskojani syksyllä 2010, kaikkein vähiten minä itse. Olisinpa ostanut niilläkin rahoilla aikoinaan jotain kestävää kuten Bruce Springsteeniä tai New Orderia.
2000-luvun edetessä koko nuoruuden käsite on alkanut venyä kuin purukumi. Kolmekymppiset haluavat takertua nuoruuteensa ja kieltäytyä heille asetetuista odotuksista. Vuonna 2010 on aivan ok asua vuokralla, elää loputonta sinkkuelämää, kerätä hyllyihinsä Hello Kitty-tavaraa, Star Wars-leluja tai vanhoja videopelejä ja istua kaiket illat baareissa. On hyväksyttävää tai jopa ihailtavaa laittaa suuri osa kuukausituloistaan syntetisaattoreihin ja bändikamoihin, jotka nekin ovat vain takertumista haaveisiin menestyvästä bändistä. Haaveisiin, jotka vanhenivat kun täytit 24 vuotta.
Elämme ajassa, jossa parrakkaat miehet kokoontuvat iltaisin toistensa luo juomaan olutta ja pelaamaan Warhammer -miniatyyripeliä tai urheilupelejä Playstationilla. Kukaan tuntemani kolmekymppinen ei tunnu haluavan seurata vanhempiensa jalanjäljissä rivitalolähiöön ja tylsään - mutta varman toimeentulon takaavaan - työhön. Kaikki haluavat jättää itsestään jäljen. Mielellään sellaisen jäljen, jolle ei tarvitse vaihtaa vaippoja.
Kuten kaikella, myös tällä ikäkysymyksellä on kääntöpuolensa. En minä tiennyt parikymppisenä oikeastaan mistään mitään. En ollut koskaan kuunnellut David Bowieta tai Black Sabbathia. En ollut lukenut ainuttakaan maailmankirjallisuuden klassikkoa. En ollut edes koskaan maistanut alkoholia tai suudellut tyttöä. Mitä annettavaa minulla olisi voinut graafikkona, biisintekijänä tai kirjoittajana olla kenellekään? Ei minusta olisi ollut Rauman Arthur Rimbaudiksi. Ikä on tuonut omiin tekemisiin tiettyä perspektiiviä, näkemystä ja varmuutta. Tunnen itseni ja tiedän mistä pidän.
Toiset kypsyvät hitaammin. 25-vuotiaana olisin luultavasti osannut suhtautua ylioppilaskokeisiin niiden vaatimalla vakavuudella. 28-vuotiaana olisin ehkä jo tiennyt miksi haluan tulla isona. 33-vuotiaana perustin bändin, jonka valtakunnallinen rocklehti valitsi yhdeksi kahdestatoista vuoden 2010 lupaavimmista kotimaisista uusista tulokkaista. Kaikki bändimme jäsenet ovat hyvän matkaa yli kolmekymppisiä. Meidän ei pitäisi olla julkaisemassa debyyttilevyämme tänä syksynä. Sen sijaan meidän pitäisi soittaa iskelmä- ja suomirock-covereita ystäviemme häissä ja haikailla menneen autotallibändimme perään. Se mikä minua kaiken tämän jälkeen lohduttaa on, että en ole yksin. Jokainen tämän jutun lukija tulee ennemmin tai myöhemmin kokemaan nämä samat tuntemukset. Kukaan ei onneksi välty vanhenemiselta.
Tomi Tuominen on elämää nähnyt, kuullut ja haistanut turkulainen, joka joskus kirjoitti tämän lehden sivuille kolumnia ja arvioita. Levykauppatyö vei miehen muutamaksi vuodeksi mukanaan, mutta tässä sitä taas ollaan.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Realismin hinta
Tämä oli ns. testikolumni, jonka kirjoitin Pelaaja -lehteen osoittaakseni olevani pätevä kirjoittaja. Se julkaistiin Lokakuun numerossa ja on nyt siis jo riittävän iäkäs, että sen voi laittaa tänne.
Minä ostin Xbox 360:n, koska halusin pelata GTA IV:ää.
Se oli tärkein yksittäinen syy, jolla yhtenä kesänä perustelin itselleni lähes 300 euron menoerän. Halusin nimenomaan Xboxin koska pelin ladattava lisäsisältö oli tulossa eksklusiivisesti sille. Olin kaverini kanssa pelannut aiemmat GTA-pelit läpi PS 2:lla ja nyt oli tullut aika hankkia jatko-osa.
Ensivaikutelma pelistä oli huimaava. Teräväpiirtografiikka tuntui vievän pelin kokonaan uudelle realismin tasolle. Muutamat ensi päivät menivät grafiikkaa ihastellessa ja Liberty Cityn katuja ristiin rastiin ajellessa. Aina kun kavereita tuli käymään, piti heidät istuttaa nojatuoliin ja pistää ihastelemaan yksityiskohtaisesti mallinnettuja katuja ja pehmeää ruudunpäivitystä.
Viikon sisään, kun aloin todella pelaamaan peliä, iski päälle ensimmäinen pettymyksen hyökyaalto. Tajusin, että yksi tärkeimmistä asioista jota olin rakastanut aiemmissa GTA-peleissä oli niiden luoma maailma ja ajankuva. Vice Cityn pastellisävyinen 80-luvun Florida softrock-soundtrackeineen ja San Andreasin vain aavistuksen realistisempi 90-luvun alun Kalifornia hip hop-hitteineen ja jengeineen. Molemmat pelit tuntuivat sijoittuvan johonkin tv-sarjoista ja rap-levyistä tuttuun mielikuvitusmaailmaan, jonka lainalaisuudet oli istutettu popkulttuurissa marinoituneen pelaajan selkäytimeen.
Sama asia, joka aiheutti ensi-ihastumisen GTA IV:ään, oli myös sen suurin kompastuskivi; realismi. Niko Bellicin Liberty Cityssä ei ollut jäljellä mitään maagista. Kadut olivat likaisia, talot rapistuneita ja radiokanavilta kuului miltei samaa musiikkia kuin koti-Suomessa. Jatkettu pelaaminen paljasti yhä uusia realismin pesäkkeitä, jotka aste asteelta murensivat intoani jatkaa pelin pelaamista. Nikon puhelin soi jatkuvasti ja tekstiviestejä tuli samalla frekvenssillä kuin Subin yöchatissä. Suuri osa puhelinliikenteestä on juonen kannalta epäolennaista ja sen saa kuulemani mukaan jopa kytkettyä pois päältä, mutta minulla on puristinen tarve kokea peli sellaisena kuin se on tarkoitettu koettavaksi.
Pelaan pelejä etupäässä paetakseni arkea ja reaalimaailmaa. En minä halua pelissä pestä pyykkiä, harjata hampaitani tai maksaa laskuja. En minä jaksa aina pitää yhteyttä edes oikeisiin sukulaisiini, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut pitämään yhteyttä Niko Bellicin serkkuun ja käymään hänen kanssaan kaljalla? Minä haluan vain ajaa karikatyyriautolla karikatyyrikaduilla ja ampua karikatyyriroistoja ja -poliiseja samalla kun radiossa soi Phil Collins tai Eric B. & Rakim.
GTA IV oli huikea taidonnäyte Rockstarilta, ja vei hiekkalaatikkopelaamisen kokonaan uudelle levelille, mutta ainoa oikea suunta jatko-osalle olisi ottaa askel taaksepäin, aikaan jolloin GTA:n pelaaminen oli vielä hauskaa. Siihen asti minä pakenen todellisuutta Mass Effectin tai Bioshockin maailmoihin.
Minä ostin Xbox 360:n, koska halusin pelata GTA IV:ää.
Se oli tärkein yksittäinen syy, jolla yhtenä kesänä perustelin itselleni lähes 300 euron menoerän. Halusin nimenomaan Xboxin koska pelin ladattava lisäsisältö oli tulossa eksklusiivisesti sille. Olin kaverini kanssa pelannut aiemmat GTA-pelit läpi PS 2:lla ja nyt oli tullut aika hankkia jatko-osa.
Ensivaikutelma pelistä oli huimaava. Teräväpiirtografiikka tuntui vievän pelin kokonaan uudelle realismin tasolle. Muutamat ensi päivät menivät grafiikkaa ihastellessa ja Liberty Cityn katuja ristiin rastiin ajellessa. Aina kun kavereita tuli käymään, piti heidät istuttaa nojatuoliin ja pistää ihastelemaan yksityiskohtaisesti mallinnettuja katuja ja pehmeää ruudunpäivitystä.
Viikon sisään, kun aloin todella pelaamaan peliä, iski päälle ensimmäinen pettymyksen hyökyaalto. Tajusin, että yksi tärkeimmistä asioista jota olin rakastanut aiemmissa GTA-peleissä oli niiden luoma maailma ja ajankuva. Vice Cityn pastellisävyinen 80-luvun Florida softrock-soundtrackeineen ja San Andreasin vain aavistuksen realistisempi 90-luvun alun Kalifornia hip hop-hitteineen ja jengeineen. Molemmat pelit tuntuivat sijoittuvan johonkin tv-sarjoista ja rap-levyistä tuttuun mielikuvitusmaailmaan, jonka lainalaisuudet oli istutettu popkulttuurissa marinoituneen pelaajan selkäytimeen.
Sama asia, joka aiheutti ensi-ihastumisen GTA IV:ään, oli myös sen suurin kompastuskivi; realismi. Niko Bellicin Liberty Cityssä ei ollut jäljellä mitään maagista. Kadut olivat likaisia, talot rapistuneita ja radiokanavilta kuului miltei samaa musiikkia kuin koti-Suomessa. Jatkettu pelaaminen paljasti yhä uusia realismin pesäkkeitä, jotka aste asteelta murensivat intoani jatkaa pelin pelaamista. Nikon puhelin soi jatkuvasti ja tekstiviestejä tuli samalla frekvenssillä kuin Subin yöchatissä. Suuri osa puhelinliikenteestä on juonen kannalta epäolennaista ja sen saa kuulemani mukaan jopa kytkettyä pois päältä, mutta minulla on puristinen tarve kokea peli sellaisena kuin se on tarkoitettu koettavaksi.
Pelaan pelejä etupäässä paetakseni arkea ja reaalimaailmaa. En minä halua pelissä pestä pyykkiä, harjata hampaitani tai maksaa laskuja. En minä jaksa aina pitää yhteyttä edes oikeisiin sukulaisiini, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut pitämään yhteyttä Niko Bellicin serkkuun ja käymään hänen kanssaan kaljalla? Minä haluan vain ajaa karikatyyriautolla karikatyyrikaduilla ja ampua karikatyyriroistoja ja -poliiseja samalla kun radiossa soi Phil Collins tai Eric B. & Rakim.
GTA IV oli huikea taidonnäyte Rockstarilta, ja vei hiekkalaatikkopelaamisen kokonaan uudelle levelille, mutta ainoa oikea suunta jatko-osalle olisi ottaa askel taaksepäin, aikaan jolloin GTA:n pelaaminen oli vielä hauskaa. Siihen asti minä pakenen todellisuutta Mass Effectin tai Bioshockin maailmoihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)