Tämä teksti julkaistiin Suessa nyt alkusyksystä 2010. Siinä avaudun hyvinkin vaikeasta suhteestani liikuntaan ja kuntoiluun.
”Reikä...tyhjyydessä
Heinä...tuoksuu
Sinä...juokset
Musiikki ja urheilu, uu uu, uu uu!!!”
Jaakko Kangosjärvi – Musiikki Ja Urheilu
Jaakko Kangosjärvi teki ainoaksi jääneelle vuoden 1981 Ihmeellinen Luonto -albumilleen yllä mainitun biisin. Levy ei suotta nauti kulttimainetta harrastajien piirissä. Sanoitukset ovat suurelta osin täyttä tajunnanvirtaa, soitto alkeellisen leikillistä ja kakkosvokalisti Christine Glaserin suomenkielen ääntämys hellyttävän suloista. Levy edeltää indiemusiikkia viime ajat hallinnutta lo-fi -trendiä reilulla parillakymmenellä vuodella ja siitä olisi helppo vetää suuntaviivoja niin Ristoon kuin TV-Resistoriinkin ellei albumi olisi aina ollut niin pahuksen harvinainen ennen viime keväistä uusintajulkaisuaan.
Kangosjärvi teki kappaleen, jossa musiikki ja urheilu niputettiin yhteen, mutta minulle ne edustavat ja ovat aina edustaneet täydellisiä vastakohtia, magneetin eri napoja, voimaa ja sen pimeää puolta. Lapsena minä valitsin musiikin, enkä ole koskaan katsonut taaksepäin. Minä lauloin kuorossa sen sijaan, että olisin käynyt futistreeneissä. Minä kuuntelin levyjä ja opettelin soittamaan kitaralla Anthraxia sen sijaan, että olisin mennyt katsomaan jääkiekkopelejä. Kerran nuorena tosin hairahduin karatetunnille, mutta erehdyin salista ja jouduin judoon. Olin pettynyt kun salissa ei lyöty ja potkittu vaan kierittiin ukemina lattialla. Nynnyä. Eivät elokuvien ninjat kieriskelleet lattialla, ne potkivat lentopotkuja ja heittivät heittotähtiä. Toiselle judotunnille en koskaan mennyt.
Minä en siis harrasta urheilua, en edes kuntoilua. Alle kolmekymppisenä minut oli siunattu äärimmäisen nopealla aineenvaihdunnalla, joka antoi minulle mahdollisuuden syödä mitä tahansa ja miten paljon tahansa lihoamatta grammaakaan. Kolmenkympin väärällä puolella tuo nuorena hankittu suursyömärin ruokahalu alkoi viimein näkyä vyötärölläni. Olin kauhuissani. Halusin edelleen näyttää Jarvis Cockerilta tai Brett Andersonilta, en suinkaan Meat Loafilta. Kukaan ei ollut kertonut minulle, että rock'n'roll -elämäntapa pitää laihana ainoastaan jos sen tekee kunnolla loppuun asti. En ollut valmis alkamaan heroinistiksi, mutta halusin silti epätoivoisesti eroon liikakiloistani.
Lenkkeily tuntui ennakkoon ajateltuna helpolta ja halvalta tavalta liikkua ja ylläpitää kuntoaan, mutta keskustassa asuvalle musiikki- ja media-alan työläiselle lenkkeily ei ole realistinen vaihtoehto. Mitä jos levykaupan asiakkaat näkisivät minut verryttelyasussa juoksemassa? Entä Dynamon tai Kukan asiakkaat? Tai ihmiset, jotka ovat nähneet minut Nightsatanin keikoilla soittamassa koskettimia? Kukaan, lukuunottamatta vanhoja koulukavereitani tai vanhempiani, ei ole koskaan nähnyt minua ilman pillifarkkuja ja bändipaitaa. Minulla on tietty imago ylläpidettävänä, eikä urheilu millään tapaa kuulu siihen. Tiskijukka, graafikko ja kolumnisti ei vain yksinkertaisesti voi käydä lenkillä, ei ainakaan valoisaan aikaan. Ei kai Keith Richardskaan käy lenkillä?
Joitain vuosia sitten kuulin huhun, että PMMP:n tuottajana ja Magenta Skycode -yhtyeen nokkamiehenä tunnettu Jori Sjöroos oli nähty lenkkeilemässä Tuomaansillan läheisyydessä. Tämä tieto käänsi vatsani ylösalaisin. Voiko olla totta, että menestyvä turkulainen muusikko lenkkeilee näin avoimesti? Voisinko minäkin? Viime keväänä ostimme vihdoin tyttöystäväni kanssa tossut ja verryttelyasut molemmille aikomuksena aloittaa yhteinen harrastus. Ensimmäisellä kerralla
kun läksimme kävelyvauhtia lämmittelylenkille Korppoolaismäen suuntaan, eräässä risteyksessä meille tööttäsi auto. Käännyin katsomaan ja kuskin paikalta minulle iloisesti vilkutti Jori Sjöroos ja takapenkillä koko muu Magenta Skycode. Ympyrä oli sulkeutunut, olin jäänyt kiinni rysän päältä. Tuon jälkeen tossut ja verkkarit ovat pysyneet vaatehuoneessa.
Iggy Popia ei ole koskaan nähty verryttelyasu päällään. Paul Stanley ei koskaan Kissin musiikkivideoissa juokse juoksumatolla tai nostele puntteja. Silti molemmat näyttävät olevan kohtalaisen timmissä kunnossa ikäisikseen. Olen nähtävästi joutunut maailmanlaajuisen salaliiton uhriksi. Petturimuusikot harrastavat kuntoilua, jopa urheilua. Veljeilevät vihollisen kanssa. Nykyisin musiikista on tullut bisnestä, joka edellyttää alan ammattilaisilta kovan luokan panostamista ulkonäköönsä. Timmi sixpack levyn kannessa myy enemmän levyjä kuin pullottava kaljamaha, vaikka oluen juonti kuuluu olennaisena osana rock'n'rollin soittamiseen ja kuuntelemiseen. Kaksinaismoralismi vallitsee rock-maailmassa. Artistien imagot ovat paheellisia ja sanoitukset ihannoivat huonoa elämää, mutta tosiasiassa kaikilla artisteilla on henkilökohtaiset kunto-ohjaajat ja he syövät pelkästään ituja ja juovat päälle ternimaitoa. Rikollista, jos minulta kysytään.
Jos siis joskus näet minut juoksemassa Turun pimeillä syrjäkaduilla verryttelyasu päälläni, ole kuin et tuntisi. Se en ole minä, vaan eräs vaarallinen tyyppi, joka muistuttaa erehdyttävästi minua verkkareissa. Älä missään tapauksessa morjesta sitä tyyppiä, katso toiseen suuntaan tai jos ehdit, niin vaihda kadun puolta. Se on meille molemmille parempi.
”Tehdään...musiikkeja
tehdään...urheiluja
Musiikki ja urheilu, uu uu, uu uu!!!”
Tomi Tuominen on musiikkimies, joka vietti useimmat liikuntatunnit muiden nörttien kanssa tyhjässä urheiluhallissa korkeushyppypatjalla maaten, koska ei omistanut luistimia. Liikuntanumero 7.
