Siihen nähden, että minä en osaa ollenkaan uida, kävin yläasteikäisenä hämmästyttävän paljon Rauman uimahallissa. Meillä oli pieni kaveriporukka, jonka suurinta hupia oli hypätä hyppyaltaaseen, uida takaisin reunalle, kiivetä uudelleen hyppytorniin ja hypätä taas hyppyaltaaseen. Noin luettuna tuo kuulostaa idioottien touhulle, mutta enpä taida muistaa montaakaan harrastusta noilta ajoilta, joka olisi viihdyttänyt minua yhtä pitkään ja minä sentään koitin noihin aikoihin myös trumpetinsoittoa, jalkapalloa, judoa ja kuorolaulua.
Hyppytornista veteen hyppääminen oli tuohon ikään sopiva harrastus. Siinä tuntui olevan monia mahdollisuuksia kehittyä. Rauman uimahallissa oli kolme eri tasoa; yhden metrin korkeudessa oleva ponnahduslauta, kolmen metrin tasanne ja viiden metrin tasanne. Pikkuhiljaa oma uskallus ylsi korkeammalle ja korkeammalle ja toki oli myös kaksi eri tapaa hypätä; jalat edellä tai pää edellä. Kolmosesta pää edellä oli suunnilleen yhtä raju juttu kuin vitosesta jalat edellä. Vitosesta pää edellä oli jo niin hurja temppu, että siihen minä en noiden parin uimahallivuoden aikana yltänyt kertaakaan.
Raumalla olisi ollut mahdollisuus edetä uimahyppääjän uralla vieläkin korkeammalle, mutta siihen olisi vaadittu pyörämatka Syvä Rauman Otalahteen, kaupungin maauimalaan. Siellä hyppytorni ylsi kaksi pykälää ylemmäs, seitsemään ja puoleen metriin ja siihen äärimmäiseen urotekoon, eli kymmeneen metriin. Maauimalan hyppytorniin me emme kavereitteni kanssa koskaan päässeet. Uskallus loppui kesken ja maauimalassa tuntui aina olevan liikaa silmäpareja tuomitsemassa. Jalat edellä vitosesta jäi siis hyppyurani kovimmaksi saavutukseksi.
Levykauppavuosinani, suunnilleen 15 vuotta edellämainittujen tapahtumien jälkeen huomasin, että lukuisat ihmiset kuuntelevat musiikkia sillä samalla hyppytorni-asenteella kuin me teinipoikina hypittiin. Ykkösen ponnahduslauta on listapoppia, jota ei kovat jätkät kuuntele. Kolmessa metrissä tulee grungea ja punkkia, sieltä hyppivät vain wannabe-kovikset. Viitosessa soi deathmetal ja grindcore. Siellä hengaavat paikan kovimmat jätkät. Paitsi, että maauimalan seiskapuolikkaan black metal ja kymmenen metrin tasanteella kuuluva freejazz ja noise ovat vielä niitäkin kovemmille jätkille varatut.
Musiikin kuuntelun pääasiallinen motivaatio tuntuu näille ihmisille olevan jonkinlainen pullistelu tai kovistelu. Ainoastaan kunnon hurjapää uskaltaa kuunnella freejazzia, joka on soitettu venyttämällä täyteen puhalletun ilmapallon suuaukkoa samalla kun solisti soittaa mikitetyllä kainalollaan kainalopierusoolon. Mikään ei ole rajumpaa. Musiikkia ei määritellä enää tarttuvan melodian tai rytmin perusteella vaan olennaisinta on musiikin "vaikeusaste". Kuuntelemisesta tulee ryppyotsaista ja hikistä suorittamista, josta nauttiminen on kaukana. "Paljonko nousee penkistä?" "No Ornette Colemanin 10-minuuttisen klarinettisoolon oon kuunnellu tänään jo viis kertaa."
Yleensä tämä musiikin vaikeudella mässäily on teinipoikien hommia. Death metallista edetään ääritekniseen Meshuggahiin ja pikkuhiljaa sieltä ihan oikeaan progeen ja sitten löydetään jazz ja taas aukeaa uusi vaikeusasteiden kerros. Mitä kauempana musiikki on ns. valtavirrasta niin sen kovempi on sen kuuntelija. Melodia ja rytmi, jotka minulle ovat ne kaksi olennaisinta musiikin rakennusainetta saavat väistyä atonaalisen metelin ja suoritusvetoisen nopeussoittamisen tieltä. Keikan soittanut hikinen progebasisti on työnkuvaltaan lähempänä olympiaurheilijaa kuin kiinnostavaa muusikkoa.
Minulle se kolmen metrin koroke Rauman uimahallissa oli aina ehdoton suosikki. Siinä oli hyppäämisen makua enemmän kuin siinä metrin ponnahduslaudassa, mutta jos hyppy epäonnistui ei vesi piiskannut selkänahkaa punaiseksi kuten se teki viidestä metristä hypättäessä. Minä olin vaatimaton uimahyppääjä ja olen myös vaatimaton musiikinkuuntelija. Minulle riittää kaunis biisi, hyvä lauluääni tai hienot soundit. Minun ei tarvitse esittää olevani kova jätkä kuuntelemalla freejazz-levyä, josta on otettu kolmen kappaleen painos ja jonka solisti levytti trumpettisoolonsa mielisairaalassa ja toinen käsi pakkopaidassa. Minun ei tarvitse enää osoittaa olevani raju jätkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti