Miehet voidaan erään teoriani mukaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Reunoille kusijoihin ja lorottelijoihin. Ensimmäiset pyrkivät suoriutumaan virtsaamisesta mahdollisimman vähin äänin ja huomaamatta. Jälkimmäiset tuntuvat haluavan, että koko maailma kuulisi heidän virtsaamisensa. Minä kuulun selvästi niihin ensinmainittuihin. Nykyisin herään usein siihen kun yläkerrassamme asuva lorottelija käy helpottamassa itseään. Naapurini virtsan lorina pönttöön kantautuu öiseen aikaan useiden asuntojen päähän eikä siinä mitään, se lienee hänen tarkoituksensakin.
En ole koskaan tavannut kivaa tai mukavaa lorottelijaa. He ovat poikkeuksetta omanarvontuntoisia, arrogantteja ja rakastavat omaa ääntään. He haluavat, että muut kuulevat heidän kusemisensa ja kun he baarin vessassa astelevat pisuaarille, he kajauttavat housuja laskiessaan mojovan pierun ikäänkuin ilmoittaakseen saapuneensa paikalle. Reunoille kusijat kaikkoavat tällaisessa tilanteessa wc:stä kiireesti, edes käsiään pesemättä. Lorottelijat ovat aina tavalla tai toisella äänessä ja heidän pitää aina saada sanoa viimeinen sana.
Olen elämäni aikana tuntenut monta lorottelijaa ja nykyisin melkeinpä osaan käytöksen ja ulkonäön perusteella erottaa lorottelijat meistä varovaisesti kusijoista. Eikä kyse ole mistään roiskeista lahkeissa vaan ryhdistä ja siitä miten mies kantaa itsensä. Huonoryhtinen, olemassaoloaan anteeksipyytelevä mies mallistaan ulos kasvaneessa takkutukassa kusee poikkeuksetta reunoille. Rinta rottingilla asteleva hymynaama, vasta kampaajalla käyneellä tuoksuvalla hiuspehkolla lorottelee melkoisella varmuudella keskelle pönttöä.
Lorottaja ei tunne tunnontuskia. Hän juo jääkaapista toisten kaljat ja syö ruuat kyselemättä lupia. Lorottaja on alfauros, valioyksilö, miksi hänen tarvitsisi kysyä alemmiltaan lupaa heidän omaisuutensa ottamiseen? Lorottaja ei anteeksipyytele käytöstään, vaan tekee aina sen mitä tahtoo.
Tämä on myös tärkein syy miksi lorottelijat menestyvät elämässä minua paremmin. He eivät tuhlaa aikaa kiittämiseen tai anteeksipyyntöihin. He tekevät häikäilemättä niin kuin haluavat välittämättä siitä mitä muut ajattelevat tai miltä muista tuntuu. He keskittyvät täysin yksisilmäisesti oman etunsa ajamiseen ja tekevät mitä tahansa saavuttaakseen tavoitteensa. Juuri siksi lorottelijoista tulee rocktähtiä, poliitikkoja, näyttelijöitä, copywritereitä ja AD:ita. Heidän jokainen vessakäyntinsäkin on taideteos, joka muiden on kuultava. Kun taas meistä, jotka emme halua muiden kuulevan virtsaamistamme ja jotka punastumme ja vaivaannumme pieraistessamme, tulee korkeintaan roudareita tai AD:n assareita.
maanantai 25. lokakuuta 2010
maanantai 4. lokakuuta 2010
Petollinen äänentoisto
Toistuva aihe kirjoittelussani tuntuu olevan vanheneminen ja jonkinasteinen kuolemanpelko. Tässä näyte Suen kolumnista tammikuulta 2006. Hyvin paljon samoja aiheita kuin uusimmassa Suen kolumnissa, mutta neljä ja puoli vuotta nuorempana ja saman verran toiveikkaampana kirjoitettuna.
Olenko onneton koska kuuntelen pop-musiikkia? Vai kuuntelenko pop-musiikkia koska olen onneton? Viimeisten muutaman kuukauden aikana olen huomannut elämäni tahtomattani jäljittelevän Nick Hornbyn High Fidelity romaanin sankarin Robin elämää. Hiljattain tapahtuneen sinkkuuntumiseni johdosta olen äkkiä tajunnut olevani kolmekymppinen mies, joka työskentelee levykaupassa ja pyhittää koko elämänsä buddhalaisen munkin hartaudella pop-musiikin palvelemiseen.
Vaikka elämäni päällisin puolin monilta osin muistuttaakin Robin elämää: äänilevyt valtaavat asuntoni, tiedän pop-musiikista enemmän kuin kenenkään pitäisi tai kannattaisi ja ihmissuhteeni kariutuvat selittämättömän dramaattisilla tavoilla, on Robilla silti jotain mitä minulla ei ole. Minulla ei ole kuumia yhden yön suhteita Lisa Bonetilta näyttävien laulaja/lauluntekijöiden tai sen puoleen kenenkään muunkaan kanssa. Minä en omista levykauppaa, jossa työskentelen ja vaikka miettisin pääni puhki en kykenisi listaamaan viittä tuskallisinta eroa entisistä tyttöystävistäni, koska minulla ei koko elämäni aikana ole edes ollut viittä tyttöystävää. Omistautuminen yhdelle asialle on tehnyt minusta sosiaalisesti täysin kyvyttömän. Edellisen kerran kun halusin pyytää tyttöä treffeille, kaverini teki sen puolestani, aivan kuin olisimme olleet välitunnilla kotitalouden tuplatunnilta. Silloin olin 27-vuotta vanha.
Jokainen uusi tyttö johon ihastun tai edes tutustun on 21-vuotias. Tämä ei sinällään olisi niin paha juttu ellei noiden ihastumisten välillä olisi kulunut jo aivan liian monia vuosia. Itse olin viimeksi 21-vuotias liki kymmenen vuotta sitten. On olemassa syy siihen miksi jokainen merkittävä rocktähti kuoli ennen kuin he täyttivät 30-vuotta. Kolmekymmentä on se vihonviimeinen rajapyykki, jonka jälkeen pojista pitäisi tulla miehiä, tytöistä naisia, lapsista aikuisia, rock-tähdistä ruumiita. Tämä on luonnonlaki, jota vastaan ei auta taistella. Omat lapselliset kuvitelmani rock-tähteydestä olen haudannut lemmikkien hautausmaalle jo vuosia sitten, josta ne seuraavana aamuna palasivat pahansuopina ja minun oli pakko perustaa metallibändi. Mutta menneeseen nuoruuteeni takerrun yhä kynsin hampain ja kieltäydyn kaiken uhalla päästämästä irti.
Samasta syystä kuin Jimi Hendrix, Janis Joplin, Nick Drake ja lukuisat muut legendat pysyvät ihmisten mielissä ainaisesti alle kolmikymppisinä, myös baareissa tapaamani ihmiset ovat ikuisesti parikymppisiä. Kaikki normaalit ihmiset ovat minun ikään tullessaan joko naimisissa tai ainakin vakiintuneessa suhteessa. Heillä on todennäköisesti lapsia, oikea työpaikka ja ”parempaakin” tekemistä iltaisin kuin roikkua baareissa. Juuri siksi yli 25-vuotiaat pop-henkiset sinkkunaiset ja oletettavasti myös sinkkumiehet ovat tässä kaupungissa yhtä harvinaisia kuin ylipainoiset suomenruotsalaiset.
Avioliitto, vakiintuminen tai päivätyö, millä nimellä sitä sitten haluatkin kutsua, on popparille kuin se kuuluisa elefanttien hautausmaa. Paikka johon vanhat, surulliset ja väsyneet popparit vetäytyvät odottamaan kuolemaansa tietäessään aikansa koittaneen. Mittavat levykokoelmat yhdistetään puolison usein valitettavan Jamiroquai ja Bo Kaspers Orkester–pitoisiin kokoelmiin ja illat kuluvat television ääressä, yhteisten harrastusten parissa tai ystäväpariskuntien luona vieraisilla. Yhä harvenevat levyostokset tehdään Prismasta samalla reissulla kun lapselle haetaan vaippoja. Kavereita moikataan ja keikkoja käydään katsomassa silloin kun puoliso päästää vapaalle.
Musiikki on hyvä harrastus, mutta älä ikinä tee siitä elämäntapaa. Muuten sinun käy kuten minulle. Sinusta tulee katkera ja yksinäinen kolmekymppinen. Kokeile mieluummin vaikka jalkapalloa. Lapsilta usein kysyttyyn kysymykseen ”Mikä sinusta tulee isona?” ei ole oikeaa vastausta, mutta kokemuksesta tiedän että kysymykseen on lukuisia vääriä vastauksia. Levykauppias, rokkitähti, freelance-toimittaja, tiskijukka ja graafinen suunnittelija ovat kaikki toiveammatteja, joiden pitäisi sytyttää punainen vilkkuvalo ja soittaa hälytinkelloja lapsen vanhempien mielissä. Maailma tarvitsee palomiehiä, postiljooneja ja poliiseja, mutta jokainen levykauppias on vain epäonnistunut englannin opettaja ja jokainen rokkitähti matematiikankokeessa reputtanut insinööri.
“We are young. We run free.
We got teeth, nice and clean.
See our friends. See the sights.
Feel alright.”
Olenko onneton koska kuuntelen pop-musiikkia? Vai kuuntelenko pop-musiikkia koska olen onneton? Viimeisten muutaman kuukauden aikana olen huomannut elämäni tahtomattani jäljittelevän Nick Hornbyn High Fidelity romaanin sankarin Robin elämää. Hiljattain tapahtuneen sinkkuuntumiseni johdosta olen äkkiä tajunnut olevani kolmekymppinen mies, joka työskentelee levykaupassa ja pyhittää koko elämänsä buddhalaisen munkin hartaudella pop-musiikin palvelemiseen.
Vaikka elämäni päällisin puolin monilta osin muistuttaakin Robin elämää: äänilevyt valtaavat asuntoni, tiedän pop-musiikista enemmän kuin kenenkään pitäisi tai kannattaisi ja ihmissuhteeni kariutuvat selittämättömän dramaattisilla tavoilla, on Robilla silti jotain mitä minulla ei ole. Minulla ei ole kuumia yhden yön suhteita Lisa Bonetilta näyttävien laulaja/lauluntekijöiden tai sen puoleen kenenkään muunkaan kanssa. Minä en omista levykauppaa, jossa työskentelen ja vaikka miettisin pääni puhki en kykenisi listaamaan viittä tuskallisinta eroa entisistä tyttöystävistäni, koska minulla ei koko elämäni aikana ole edes ollut viittä tyttöystävää. Omistautuminen yhdelle asialle on tehnyt minusta sosiaalisesti täysin kyvyttömän. Edellisen kerran kun halusin pyytää tyttöä treffeille, kaverini teki sen puolestani, aivan kuin olisimme olleet välitunnilla kotitalouden tuplatunnilta. Silloin olin 27-vuotta vanha.
Jokainen uusi tyttö johon ihastun tai edes tutustun on 21-vuotias. Tämä ei sinällään olisi niin paha juttu ellei noiden ihastumisten välillä olisi kulunut jo aivan liian monia vuosia. Itse olin viimeksi 21-vuotias liki kymmenen vuotta sitten. On olemassa syy siihen miksi jokainen merkittävä rocktähti kuoli ennen kuin he täyttivät 30-vuotta. Kolmekymmentä on se vihonviimeinen rajapyykki, jonka jälkeen pojista pitäisi tulla miehiä, tytöistä naisia, lapsista aikuisia, rock-tähdistä ruumiita. Tämä on luonnonlaki, jota vastaan ei auta taistella. Omat lapselliset kuvitelmani rock-tähteydestä olen haudannut lemmikkien hautausmaalle jo vuosia sitten, josta ne seuraavana aamuna palasivat pahansuopina ja minun oli pakko perustaa metallibändi. Mutta menneeseen nuoruuteeni takerrun yhä kynsin hampain ja kieltäydyn kaiken uhalla päästämästä irti.
Samasta syystä kuin Jimi Hendrix, Janis Joplin, Nick Drake ja lukuisat muut legendat pysyvät ihmisten mielissä ainaisesti alle kolmikymppisinä, myös baareissa tapaamani ihmiset ovat ikuisesti parikymppisiä. Kaikki normaalit ihmiset ovat minun ikään tullessaan joko naimisissa tai ainakin vakiintuneessa suhteessa. Heillä on todennäköisesti lapsia, oikea työpaikka ja ”parempaakin” tekemistä iltaisin kuin roikkua baareissa. Juuri siksi yli 25-vuotiaat pop-henkiset sinkkunaiset ja oletettavasti myös sinkkumiehet ovat tässä kaupungissa yhtä harvinaisia kuin ylipainoiset suomenruotsalaiset.
Avioliitto, vakiintuminen tai päivätyö, millä nimellä sitä sitten haluatkin kutsua, on popparille kuin se kuuluisa elefanttien hautausmaa. Paikka johon vanhat, surulliset ja väsyneet popparit vetäytyvät odottamaan kuolemaansa tietäessään aikansa koittaneen. Mittavat levykokoelmat yhdistetään puolison usein valitettavan Jamiroquai ja Bo Kaspers Orkester–pitoisiin kokoelmiin ja illat kuluvat television ääressä, yhteisten harrastusten parissa tai ystäväpariskuntien luona vieraisilla. Yhä harvenevat levyostokset tehdään Prismasta samalla reissulla kun lapselle haetaan vaippoja. Kavereita moikataan ja keikkoja käydään katsomassa silloin kun puoliso päästää vapaalle.
Musiikki on hyvä harrastus, mutta älä ikinä tee siitä elämäntapaa. Muuten sinun käy kuten minulle. Sinusta tulee katkera ja yksinäinen kolmekymppinen. Kokeile mieluummin vaikka jalkapalloa. Lapsilta usein kysyttyyn kysymykseen ”Mikä sinusta tulee isona?” ei ole oikeaa vastausta, mutta kokemuksesta tiedän että kysymykseen on lukuisia vääriä vastauksia. Levykauppias, rokkitähti, freelance-toimittaja, tiskijukka ja graafinen suunnittelija ovat kaikki toiveammatteja, joiden pitäisi sytyttää punainen vilkkuvalo ja soittaa hälytinkelloja lapsen vanhempien mielissä. Maailma tarvitsee palomiehiä, postiljooneja ja poliiseja, mutta jokainen levykauppias on vain epäonnistunut englannin opettaja ja jokainen rokkitähti matematiikankokeessa reputtanut insinööri.
“We are young. We run free.
We got teeth, nice and clean.
See our friends. See the sights.
Feel alright.”
perjantai 1. lokakuuta 2010
Kirjoittaminen ei käy työstä
Eräs hyvä kaveri pelkäsi taannoin, että tämä blogi ja tänne kirjoittaminen loppuu kokonaan nyt kun minä olen taas kolumnistina ja kirjoittajana jopa kahdessa eri lehdessä. Vähällä olikin, ettei näin käynyt. Pitkä tauko tässä ainakin pääsi syntymään. Pakko myöntää, että aluksi tuntui, ettei minulla ole riittävästi sanottavaa sekä Suen, Pelaajan, että tämän blogin lukijoille. Sanat loppuvat. Tai jos ei sanat, niin ainakin asiat, joista on millään tasolla mielekästä kirjoittaa hupenevat.
Minulle blogikirjoitus MP3sia jakelevien musablogien ulkopuolella on hyvä ainoastaan jos se joko oivaltaa maailmasta jotain uutta tai kertoo kirjoittajastaan jotain mikä ei ole aikaisemmin ollut yleisessä tiedossa. Tarinat lapsuudesta ovat hyviä, persoonalliset näkemykset jokapäiväisistä asioista ovat hedelmällisiä, mutta minä en halua kirjoittaa tänne blogiin siitä, mitä minä söin tänään tai mitä kirjaa juuri nyt luen, vaikka se samalla tarkottaisi sitä, että pystyisin päivittämään blogiani päivittäin. Näitä tarpeita varten meillä on sosiaaliset mediat.
Tänään aamulla kun kirjoitin uuden kolumnin tulevaan Suen numeroon, huomasin, että vaikka lyhentelin tekstiä todella rajulla kädellä, tuli siitä silti reilusti ylipitkä ohjeeksi annettuun 600 sanan mittaan nähden. Kun pääsin vauhtiin, minulla olisi ollut paljon paljon enemmän sanottavaa kuin mitä kolumnimittaan mahtui. En nyt aio copy-pasteta niitä poistettuja kolumninrippeitä tänne, mutta olin helpottunut huomatessani, että sanottava ei sittenkään lopu koskaan kesken. Ajatukset ovat uudistuva luonnonvara, jotka eivät lopu ennenkuin aivosähkökäyrä on tasainen viiva.
Luultavasti tulen jatkossa postaamaan tänne kirjoittamiani Suen ja Pelaajan kolumneja kuukauden tai parin viiveellä, vanhoja Sueen kirjoittamiani kirjoituksia ja toki myös uutta originaalia materiaalia. Sinä työkaluna työnhakuun, joksi tätä blogia alun alkaen suunnittelin ei tämä juurikaan ole tehtäväänsä täyttänyt. Tuskin yksikään työnantaja, jolle tämän kolumnin hakemuksessani linkitin, on käynyt täällä katsomassa tai lukemassa, mutta eihän näistä koskaan tiedä. Siinä vaiheessa kun olen ladannut kaikki koskaan tekemäni julisteet flickr:iin ja linkittänyt ne tänne, saattaa tilanne olla kokonaan toisenlainen.
Kirjoittaminen on minulle melko helppoa työtä, mutta kun katselee sitä palkkatasoa, mitä Suomessa yleisesti lehtijutuista maksetaan, alkaa pakostakin miettiä, että ehkä myös hitsaaminen tai hernekeiton purkittaminen olisi minulle helppoa? Samaan aikaan YLE:n ja Sub TV:n kaltaiset isot tahot, joilla on varaa, maksavat aivan kelvollisia kuukausitienestejä ihmisille, jotka ylläpitävät muoti- tai Big Brother-blogeja heidän nimissään. A-lehdet kusee työntekijöitään silmään uudistamalla työsopimuksensa ihmisoikeusjulistuksen vastaiseksi ja ainoat, jotka kohta enää kirjoittamisella elävät ovat muotiblogeja ylläpitävät nuoret naiset, jotka suostuvat myymään mainostilaa ottamiensa muotikuvien vierestä.
Suomen myydyimmät lehdet ovat iltapäivälehtien ohella lukuisat erilaiset juorulehdet ja kaikkia näitä yhdistää kirjoittajien suorastaan hämmästyttävä ammattitaidon puute. Faktoja ei tarkisteta, eikä tekstejä oikolueta koska toimittajilla on yksinkertaisesti liian kova kiire juosta seuraavaan elokuvan ennakkonäytökseen istumaan tai seuraaville kokkareille imemään kuohuviiniä. Aniharva toimittajaksi itseään tituleerava nykyisten juorulehtien työntekijä olisi läpäissyt Aronahteen lukion äidinkielen kokeita vuonna 1993. Heille toimittajantyö on luultavasti sitä, että pääsee hengaamaan julkkisten kanssa, mutta ei auta valittaa. Yhtä kauan kuin kansa ostaa Seiskapäivää ja Iltapäivälehtiä kahmalokaupalla, yhtä kauan toimittajaksi voi itseään tituleerata kuka tahansa jolla on kynä korvan takana.
Oma lukunsa ovat suurten ikäluokkien aavistuksen kalkkeutuneet toimittajat, jotka saavat pitää vakanssinsa ainoastaan siksi, että he ovat aina olleet siinä työssä eikä heitä yksinkertaisesti vain voida vaihtaa ennen kuin heistä aika jättää. Oletteko koskaan yrittäneet lukea illan tv-elokuvista Iltalehden takasivuilta? Jyrki Laelma ei osaa edes auttavasti kirjoittaa suomenkieltä. Silti hän on yhden maamme suurimman julkaisun elokuvakriitikko. Vakanssi, jolle olisi varmasti ammattitaitoisiakin hakijoita.
Surullinen tosiasia on, että Suomi ei lue laatulehtiä eivätkä mainostajat näin ollen mainosta niissä, eikä niiden tekemisellä siksi rikastu tai edes tule toimeen. Huonosti kirjoitettu paskajuttu Big Brother -talon asukeista on se mikä kansalle myy, mutta niinhän se on aina ollut kaikessa. Taas yksi esimerkki siitä miksi demokratia ei toimi.
Minulle blogikirjoitus MP3sia jakelevien musablogien ulkopuolella on hyvä ainoastaan jos se joko oivaltaa maailmasta jotain uutta tai kertoo kirjoittajastaan jotain mikä ei ole aikaisemmin ollut yleisessä tiedossa. Tarinat lapsuudesta ovat hyviä, persoonalliset näkemykset jokapäiväisistä asioista ovat hedelmällisiä, mutta minä en halua kirjoittaa tänne blogiin siitä, mitä minä söin tänään tai mitä kirjaa juuri nyt luen, vaikka se samalla tarkottaisi sitä, että pystyisin päivittämään blogiani päivittäin. Näitä tarpeita varten meillä on sosiaaliset mediat.
Tänään aamulla kun kirjoitin uuden kolumnin tulevaan Suen numeroon, huomasin, että vaikka lyhentelin tekstiä todella rajulla kädellä, tuli siitä silti reilusti ylipitkä ohjeeksi annettuun 600 sanan mittaan nähden. Kun pääsin vauhtiin, minulla olisi ollut paljon paljon enemmän sanottavaa kuin mitä kolumnimittaan mahtui. En nyt aio copy-pasteta niitä poistettuja kolumninrippeitä tänne, mutta olin helpottunut huomatessani, että sanottava ei sittenkään lopu koskaan kesken. Ajatukset ovat uudistuva luonnonvara, jotka eivät lopu ennenkuin aivosähkökäyrä on tasainen viiva.
Luultavasti tulen jatkossa postaamaan tänne kirjoittamiani Suen ja Pelaajan kolumneja kuukauden tai parin viiveellä, vanhoja Sueen kirjoittamiani kirjoituksia ja toki myös uutta originaalia materiaalia. Sinä työkaluna työnhakuun, joksi tätä blogia alun alkaen suunnittelin ei tämä juurikaan ole tehtäväänsä täyttänyt. Tuskin yksikään työnantaja, jolle tämän kolumnin hakemuksessani linkitin, on käynyt täällä katsomassa tai lukemassa, mutta eihän näistä koskaan tiedä. Siinä vaiheessa kun olen ladannut kaikki koskaan tekemäni julisteet flickr:iin ja linkittänyt ne tänne, saattaa tilanne olla kokonaan toisenlainen.
Kirjoittaminen on minulle melko helppoa työtä, mutta kun katselee sitä palkkatasoa, mitä Suomessa yleisesti lehtijutuista maksetaan, alkaa pakostakin miettiä, että ehkä myös hitsaaminen tai hernekeiton purkittaminen olisi minulle helppoa? Samaan aikaan YLE:n ja Sub TV:n kaltaiset isot tahot, joilla on varaa, maksavat aivan kelvollisia kuukausitienestejä ihmisille, jotka ylläpitävät muoti- tai Big Brother-blogeja heidän nimissään. A-lehdet kusee työntekijöitään silmään uudistamalla työsopimuksensa ihmisoikeusjulistuksen vastaiseksi ja ainoat, jotka kohta enää kirjoittamisella elävät ovat muotiblogeja ylläpitävät nuoret naiset, jotka suostuvat myymään mainostilaa ottamiensa muotikuvien vierestä.
Suomen myydyimmät lehdet ovat iltapäivälehtien ohella lukuisat erilaiset juorulehdet ja kaikkia näitä yhdistää kirjoittajien suorastaan hämmästyttävä ammattitaidon puute. Faktoja ei tarkisteta, eikä tekstejä oikolueta koska toimittajilla on yksinkertaisesti liian kova kiire juosta seuraavaan elokuvan ennakkonäytökseen istumaan tai seuraaville kokkareille imemään kuohuviiniä. Aniharva toimittajaksi itseään tituleerava nykyisten juorulehtien työntekijä olisi läpäissyt Aronahteen lukion äidinkielen kokeita vuonna 1993. Heille toimittajantyö on luultavasti sitä, että pääsee hengaamaan julkkisten kanssa, mutta ei auta valittaa. Yhtä kauan kuin kansa ostaa Seiskapäivää ja Iltapäivälehtiä kahmalokaupalla, yhtä kauan toimittajaksi voi itseään tituleerata kuka tahansa jolla on kynä korvan takana.
Oma lukunsa ovat suurten ikäluokkien aavistuksen kalkkeutuneet toimittajat, jotka saavat pitää vakanssinsa ainoastaan siksi, että he ovat aina olleet siinä työssä eikä heitä yksinkertaisesti vain voida vaihtaa ennen kuin heistä aika jättää. Oletteko koskaan yrittäneet lukea illan tv-elokuvista Iltalehden takasivuilta? Jyrki Laelma ei osaa edes auttavasti kirjoittaa suomenkieltä. Silti hän on yhden maamme suurimman julkaisun elokuvakriitikko. Vakanssi, jolle olisi varmasti ammattitaitoisiakin hakijoita.
Surullinen tosiasia on, että Suomi ei lue laatulehtiä eivätkä mainostajat näin ollen mainosta niissä, eikä niiden tekemisellä siksi rikastu tai edes tule toimeen. Huonosti kirjoitettu paskajuttu Big Brother -talon asukeista on se mikä kansalle myy, mutta niinhän se on aina ollut kaikessa. Taas yksi esimerkki siitä miksi demokratia ei toimi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)