Eräs hyvä kaveri pelkäsi taannoin, että tämä blogi ja tänne kirjoittaminen loppuu kokonaan nyt kun minä olen taas kolumnistina ja kirjoittajana jopa kahdessa eri lehdessä. Vähällä olikin, ettei näin käynyt. Pitkä tauko tässä ainakin pääsi syntymään. Pakko myöntää, että aluksi tuntui, ettei minulla ole riittävästi sanottavaa sekä Suen, Pelaajan, että tämän blogin lukijoille. Sanat loppuvat. Tai jos ei sanat, niin ainakin asiat, joista on millään tasolla mielekästä kirjoittaa hupenevat.
Minulle blogikirjoitus MP3sia jakelevien musablogien ulkopuolella on hyvä ainoastaan jos se joko oivaltaa maailmasta jotain uutta tai kertoo kirjoittajastaan jotain mikä ei ole aikaisemmin ollut yleisessä tiedossa. Tarinat lapsuudesta ovat hyviä, persoonalliset näkemykset jokapäiväisistä asioista ovat hedelmällisiä, mutta minä en halua kirjoittaa tänne blogiin siitä, mitä minä söin tänään tai mitä kirjaa juuri nyt luen, vaikka se samalla tarkottaisi sitä, että pystyisin päivittämään blogiani päivittäin. Näitä tarpeita varten meillä on sosiaaliset mediat.
Tänään aamulla kun kirjoitin uuden kolumnin tulevaan Suen numeroon, huomasin, että vaikka lyhentelin tekstiä todella rajulla kädellä, tuli siitä silti reilusti ylipitkä ohjeeksi annettuun 600 sanan mittaan nähden. Kun pääsin vauhtiin, minulla olisi ollut paljon paljon enemmän sanottavaa kuin mitä kolumnimittaan mahtui. En nyt aio copy-pasteta niitä poistettuja kolumninrippeitä tänne, mutta olin helpottunut huomatessani, että sanottava ei sittenkään lopu koskaan kesken. Ajatukset ovat uudistuva luonnonvara, jotka eivät lopu ennenkuin aivosähkökäyrä on tasainen viiva.
Luultavasti tulen jatkossa postaamaan tänne kirjoittamiani Suen ja Pelaajan kolumneja kuukauden tai parin viiveellä, vanhoja Sueen kirjoittamiani kirjoituksia ja toki myös uutta originaalia materiaalia. Sinä työkaluna työnhakuun, joksi tätä blogia alun alkaen suunnittelin ei tämä juurikaan ole tehtäväänsä täyttänyt. Tuskin yksikään työnantaja, jolle tämän kolumnin hakemuksessani linkitin, on käynyt täällä katsomassa tai lukemassa, mutta eihän näistä koskaan tiedä. Siinä vaiheessa kun olen ladannut kaikki koskaan tekemäni julisteet flickr:iin ja linkittänyt ne tänne, saattaa tilanne olla kokonaan toisenlainen.
Kirjoittaminen on minulle melko helppoa työtä, mutta kun katselee sitä palkkatasoa, mitä Suomessa yleisesti lehtijutuista maksetaan, alkaa pakostakin miettiä, että ehkä myös hitsaaminen tai hernekeiton purkittaminen olisi minulle helppoa? Samaan aikaan YLE:n ja Sub TV:n kaltaiset isot tahot, joilla on varaa, maksavat aivan kelvollisia kuukausitienestejä ihmisille, jotka ylläpitävät muoti- tai Big Brother-blogeja heidän nimissään. A-lehdet kusee työntekijöitään silmään uudistamalla työsopimuksensa ihmisoikeusjulistuksen vastaiseksi ja ainoat, jotka kohta enää kirjoittamisella elävät ovat muotiblogeja ylläpitävät nuoret naiset, jotka suostuvat myymään mainostilaa ottamiensa muotikuvien vierestä.
Suomen myydyimmät lehdet ovat iltapäivälehtien ohella lukuisat erilaiset juorulehdet ja kaikkia näitä yhdistää kirjoittajien suorastaan hämmästyttävä ammattitaidon puute. Faktoja ei tarkisteta, eikä tekstejä oikolueta koska toimittajilla on yksinkertaisesti liian kova kiire juosta seuraavaan elokuvan ennakkonäytökseen istumaan tai seuraaville kokkareille imemään kuohuviiniä. Aniharva toimittajaksi itseään tituleerava nykyisten juorulehtien työntekijä olisi läpäissyt Aronahteen lukion äidinkielen kokeita vuonna 1993. Heille toimittajantyö on luultavasti sitä, että pääsee hengaamaan julkkisten kanssa, mutta ei auta valittaa. Yhtä kauan kuin kansa ostaa Seiskapäivää ja Iltapäivälehtiä kahmalokaupalla, yhtä kauan toimittajaksi voi itseään tituleerata kuka tahansa jolla on kynä korvan takana.
Oma lukunsa ovat suurten ikäluokkien aavistuksen kalkkeutuneet toimittajat, jotka saavat pitää vakanssinsa ainoastaan siksi, että he ovat aina olleet siinä työssä eikä heitä yksinkertaisesti vain voida vaihtaa ennen kuin heistä aika jättää. Oletteko koskaan yrittäneet lukea illan tv-elokuvista Iltalehden takasivuilta? Jyrki Laelma ei osaa edes auttavasti kirjoittaa suomenkieltä. Silti hän on yhden maamme suurimman julkaisun elokuvakriitikko. Vakanssi, jolle olisi varmasti ammattitaitoisiakin hakijoita.
Surullinen tosiasia on, että Suomi ei lue laatulehtiä eivätkä mainostajat näin ollen mainosta niissä, eikä niiden tekemisellä siksi rikastu tai edes tule toimeen. Huonosti kirjoitettu paskajuttu Big Brother -talon asukeista on se mikä kansalle myy, mutta niinhän se on aina ollut kaikessa. Taas yksi esimerkki siitä miksi demokratia ei toimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti