Petollinen äänentoisto

Toistuva aihe kirjoittelussani tuntuu olevan vanheneminen ja jonkinasteinen kuolemanpelko. Tässä näyte Suen kolumnista tammikuulta 2006. Hyvin paljon samoja aiheita kuin uusimmassa Suen kolumnissa, mutta neljä ja puoli vuotta nuorempana ja saman verran toiveikkaampana kirjoitettuna.

Olenko onneton koska kuuntelen pop-musiikkia? Vai kuuntelenko pop-musiikkia koska olen onneton? Viimeisten muutaman kuukauden aikana olen huomannut elämäni tahtomattani jäljittelevän Nick Hornbyn High Fidelity romaanin sankarin Robin elämää. Hiljattain tapahtuneen sinkkuuntumiseni johdosta olen äkkiä tajunnut olevani kolmekymppinen mies, joka työskentelee levykaupassa ja pyhittää koko elämänsä buddhalaisen munkin hartaudella pop-musiikin palvelemiseen.
Vaikka elämäni päällisin puolin monilta osin muistuttaakin Robin elämää: äänilevyt valtaavat asuntoni, tiedän pop-musiikista enemmän kuin kenenkään pitäisi tai kannattaisi ja ihmissuhteeni kariutuvat selittämättömän dramaattisilla tavoilla, on Robilla silti jotain mitä minulla ei ole. Minulla ei ole kuumia yhden yön suhteita Lisa Bonetilta näyttävien laulaja/lauluntekijöiden tai sen puoleen kenenkään muunkaan kanssa. Minä en omista levykauppaa, jossa työskentelen ja vaikka miettisin pääni puhki en kykenisi listaamaan viittä tuskallisinta eroa entisistä tyttöystävistäni, koska minulla ei koko elämäni aikana ole edes ollut viittä tyttöystävää. Omistautuminen yhdelle asialle on tehnyt minusta sosiaalisesti täysin kyvyttömän. Edellisen kerran kun halusin pyytää tyttöä treffeille, kaverini teki sen puolestani, aivan kuin olisimme olleet välitunnilla kotitalouden tuplatunnilta. Silloin olin 27-vuotta vanha.
Jokainen uusi tyttö johon ihastun tai edes tutustun on 21-vuotias. Tämä ei sinällään olisi niin paha juttu ellei noiden ihastumisten välillä olisi kulunut jo aivan liian monia vuosia. Itse olin viimeksi 21-vuotias liki kymmenen vuotta sitten. On olemassa syy siihen miksi jokainen merkittävä rocktähti kuoli ennen kuin he täyttivät 30-vuotta. Kolmekymmentä on se vihonviimeinen rajapyykki, jonka jälkeen pojista pitäisi tulla miehiä, tytöistä naisia, lapsista aikuisia, rock-tähdistä ruumiita. Tämä on luonnonlaki, jota vastaan ei auta taistella. Omat lapselliset kuvitelmani rock-tähteydestä olen haudannut lemmikkien hautausmaalle jo vuosia sitten, josta ne seuraavana aamuna palasivat pahansuopina ja minun oli pakko perustaa metallibändi. Mutta menneeseen nuoruuteeni takerrun yhä kynsin hampain ja kieltäydyn kaiken uhalla päästämästä irti.
Samasta syystä kuin Jimi Hendrix, Janis Joplin, Nick Drake ja lukuisat muut legendat pysyvät ihmisten mielissä ainaisesti alle kolmikymppisinä, myös baareissa tapaamani ihmiset ovat ikuisesti parikymppisiä. Kaikki normaalit ihmiset ovat minun ikään tullessaan joko naimisissa tai ainakin vakiintuneessa suhteessa. Heillä on todennäköisesti lapsia, oikea työpaikka ja ”parempaakin” tekemistä iltaisin kuin roikkua baareissa. Juuri siksi yli 25-vuotiaat pop-henkiset sinkkunaiset ja oletettavasti myös sinkkumiehet ovat tässä kaupungissa yhtä harvinaisia kuin ylipainoiset suomenruotsalaiset.
Avioliitto, vakiintuminen tai päivätyö, millä nimellä sitä sitten haluatkin kutsua, on popparille kuin se kuuluisa elefanttien hautausmaa. Paikka johon vanhat, surulliset ja väsyneet popparit vetäytyvät odottamaan kuolemaansa tietäessään aikansa koittaneen. Mittavat levykokoelmat yhdistetään puolison usein valitettavan Jamiroquai ja Bo Kaspers Orkester–pitoisiin kokoelmiin ja illat kuluvat television ääressä, yhteisten harrastusten parissa tai ystäväpariskuntien luona vieraisilla. Yhä harvenevat levyostokset tehdään Prismasta samalla reissulla kun lapselle haetaan vaippoja. Kavereita moikataan ja keikkoja käydään katsomassa silloin kun puoliso päästää vapaalle.
Musiikki on hyvä harrastus, mutta älä ikinä tee siitä elämäntapaa. Muuten sinun käy kuten minulle. Sinusta tulee katkera ja yksinäinen kolmekymppinen. Kokeile mieluummin vaikka jalkapalloa. Lapsilta usein kysyttyyn kysymykseen ”Mikä sinusta tulee isona?” ei ole oikeaa vastausta, mutta kokemuksesta tiedän että kysymykseen on lukuisia vääriä vastauksia. Levykauppias, rokkitähti, freelance-toimittaja, tiskijukka ja graafinen suunnittelija ovat kaikki toiveammatteja, joiden pitäisi sytyttää punainen vilkkuvalo ja soittaa hälytinkelloja lapsen vanhempien mielissä. Maailma tarvitsee palomiehiä, postiljooneja ja poliiseja, mutta jokainen levykauppias on vain epäonnistunut englannin opettaja ja jokainen rokkitähti matematiikankokeessa reputtanut insinööri.

“We are young. We run free.
We got teeth, nice and clean.
See our friends. See the sights.
Feel alright.”