Joskus ammoisina aikoina 2000-luvun alussa minä piirsin sarjakuvaa työkseni. Sarjakuvan nimi oli Kung Fu -Poliisit ja se ilmestyi Helsingin Sanomien Nyt litteessä. Tuohon aikaan en pitänyt sarjakuvaamme mitenkään suurena juttuna. Toki siitä julkaistiin kaksi kovakantista sarjakuva-albumia ja kiersimme kirjamessuilla todella isojen julkkisten kanssa puhumassa kirjoistamme, mutta silti en osannut nähdä sitä ihan oivaltavaa blaxploitaatio-parodiaa kummempana juttuna. Vasta viime aikoina olen todella tajunnut, että miten suuren yleisön me todellisuudessa sarjakuvallamme tavoitimme ja miten monet yllättävätkin tahot siitä pitivät. Monia vuosia lopettamisenikin jälkeen muutamat kaverini kutsuivat minua Kung Fu -Tomiksi, joka oli samaan aikaan sekä imartelevaa, että jotenkin häiritsevää. En minä halunnut persoonani tulevan määritellyksi työni kautta enkä varsinkaan työn kautta, jota en ollut tehnyt enää pitkään aikaan.
Kung Fu -Poliisit sai mediassa ristiriitaisen vastaanoton. Monet lehdet pitivät sitä nerokkaana uutena juttuna kun taas Ilta Sanomien silloinen sarjakuvatoimittaja ei pitänyt sitä sarjakuvana alkuunkaan. Tottapuhuen Kung Fu -Poliisit olikin jonkinasteista epäsarjakuvaa siinä, että se leikitteli usein totuttujen konventioiden kanssa. Koko strippi saattoi koostua yhdestä isosta ruudusta, jossa ei ollut perinteistä punchlinea ollenkaan ja toisaalta Butch, Marley ja Noboru tuntuivat aina tiedostavan olevansa kaksiulotteisia sarjakuvasankareita, mutta eivät antaneet sen häiritä puuhiaan.
Lopetimme Kung Fu -Poliisit käsikirjoittajan ja minun jonkinasteisen välirikon vuoksi parin vuoden jälkeen. Minä olin tuohon aikaan "taiteilijaluonne" (lue laiska vätys), jota kiinnosti enemmän levyjen soittaminen ja hauskan pitäminen kuin oman sarjakuvamme markkinoiminen tai edes piirtäminen. Käsikirjoittajakumppanini oli puolestaan hyvinkin bisneshenkinen hahmo, joka potki minua laiskalle perseelleni kunnes minua alkoi vituttaa. Tähän kaatui Kung Fu -Poliisit ja muutamaa pienempää juttua lukuunottamatta unohdin sarjakuvan pitkäksi aikaa.
Yhtenä iltana äitini soitti ja kysyi oliko minulla televisio päällä. Televisiosta tuli tuolloin upouuden piirrossarjan, Pasilan ensimmäinen jakso ja äitini halusi tietää, että oliko minulla näppini pelissä siinä. Pasilan piirrostyylissä en vieläkään suostu näkemään samankaltaisuuksia oman piirostyylini kanssa, mutta sarjan tavassa kertoa poliiseista, jotka eivät oikeastaan koskaan tehneet poliisintyötä, tunnistin jotain perinjuurin tuttua. Muutamina päivinä tuon jälkeen elättelin ajatusta soitosta vanhalle käsikirjoittajapartnerilleni ja Kung Fu -Poliisien herättämisestä henkiin, mutta ne ajatukset kuolivat pian. Ei jaksanut kiinnostaa tarpeeksi. Sitäpaitsi tuohon aikaan minulla oli päivätyö. Missä välissä minä muka olisin ehtinyt piirtämään sarjakuvia?
Vuosia on taas kulunut ja nyt sunnuntaina ostin vanhan suosikkisarjakuvataiteilijani Charles Burnsin Skin Deep -albumin. Lukiessani sitä, muistin että miten paljon olin joskus rakastanut sarjakuvaa, sen keinoja ja tapoja viestittää, sen kykyä vangita lukijansa toiseen todellisuuteen. Halusin taas alkaa sarjakuvapiirtäjäksi, mutta minulla ei ollut enää tarinoita kerrottavana. En tiedä onko minulla koskaan ollutkaan. Monet Kung Fu -Poliisit -jutut, kuten vaikkapa tuo ylläoleva, olivat saaneet alkunsa minun ideoistani, mutta niiden kirjoittaminen sarjakuvakäsikirjoituksiksi olisi ollut kokonaan toinen juttu.
Sarjakuvan käsikirjoittaminen on taito, jota minulla ei luultavasti ole. Hyvien ideoiden lisäksi sarjakuvakäsikirjoittajalta vaaditaan kykyä tiivistää tarina kolmeen tai neljään ruutuun ja jaksottaa se juuri niihin tarinan kannalta olennaisimpiin pariin kolmeen pysäytyskuvaan. Tietenkin voisin lähestyä ongelmaa vaikka niin, että alkaisin piirtää amerikkalaistyylistä omaelämäkerrallista sarjakuvaa ja sen sijaan, että lukisit nyt tätä blogitekstiä, lukisitkin sarjakuvaa minusta kirjoittamassa tätä blogitekstiä, mutta luulen, että minulle sopii paremmin strippimitta ja jokseenkin humoristinen ote. Ei facebookkaamisessa, levyjen kuuntelemisessa ja syntetisaattorien korjaamisessa taida olla riittävästi aihetta sarjakuvan tarinaksi.
Jos sinä uskot, että sinulla on helvetin hyviä ideoita sarjakuvaan (mielellään strippimuotoiseen), kykyä myös jäsentää nuo ideat A4 paperille selkeään muotoon ja etsit jutuillesi kuvittajaa, niin täällä on suht kokenut piirtäjä vailla tarinoita. Älä epäröi ottaa yhteyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti