Minä olin teini-ikäinen pop-narkkari

Tämä teksti julkaistiin Sue-lehden kolumnina vuoden 2006 keväällä. Äsken kun lukaisin sen vuosien tauon jälkeen läpi huomasin, että se pitää yhä kutinsa.

Omien kokemusten täydellisestä puuttumisesta johtuen en osaa kertoa porttiteorian paikkansapitävyydestä huumausaineiden kohdalla, mutta olen jossain määrin varma teorian pätevyydestä mitä pop-musiikkiin tulee. Teorian ydinhän on rajusti yksinkertaistettuna se, että miedot huumausaineet johtavat käyttäjänsä aina poikkeuksetta yhä kovempiin ja kovempiin aineisiin.
Mikäli kovuudella pop-musiikissa ymmärretään raskautta ja äänekkyyttä etenee pop-narkkarin tie useimmiten aivan käänteiseen suuntaan. Käyttö aloitetaan vanhempien kauhuksi kaikkein kovimmilla aineilla, joista iän myötä usein hiljalleen siirrytään miedompiin ja miedompiin. Oma käyttöni on seuraillut pitkälti juuri tuota kaavaa. Toisen vallitsevan teorian, jota itse kannatan, mukaan pop-musiikin kovuus luokitellaan sen tunnettavuuden mukaan. Tällöin porttiteoria pitää kutinsa täydellisesti. Pop-narkkari hakee elämäänsä yhä kovempia ja kovempia kiksejä. Jeff Buckley johtaa aina Elliot Smithiin tai Nick Drakeen, Black Sabbath Reverend Bizarreen tai Electric Wizardiin ja The Smiths väistämättä Feltiin tai Orange Juiceen.
Itse olen pop-musiikin väärinkäyttäjä, enkä kaihda mitään sen alalajeista. Tarvitsen annoksen aamuisin ensimmäiseksi kun herään, iltaisin viimeiseksi ennen kuin nukahdan ja kymmeniä kertoja siinä välissä. Tänä päivänä en voi kutsua itseäni enää pelkäksi viihdekäyttäjäksi sillä addiktioni muodostaa nykyisin jo suuren osan päivärutiinistani. Mietin jatkuvasti mistä saisin seuraavan pop-annokseni ja miten sen rahoittaisin. Arki- aamuisin minulla on usein tapana notkua levydivarien kulmilla odottelemassa diileriäni ja viikonloppu-illat maleksin muiden addiktien kanssa likaisissa, savuisissa ja pimeissä musiikki-luolissa. Rahoittaakseni oman lisääntyneen käyttöni, minun on ollut pakko ryhtyä myymään pop-musiikkia. Ei, en ole ylpeä siitä, mutta minulla ei juurikaan ole ollut vaihtoehtoja.
Pop-musiikki on vienyt minulta kaiken; perheeni, työni, kotini, omaisuuteni ja tyttöystäväni, mutta silti jatkan sen käyttöä ilman katumusta. Vieroitusta en saata edes harkita eikä korvaushoitokaan kohdallani oikein toimi. Totta puhuen en edes halua eroon addiktiostani sillä ilman sitä elämäni olisi sietämätöntä. Rakastan sitä rutiinia, jonka käyttöni ympärille olen muodostanut. Rakastan niitä kiiltäviä ja moninaisia välineitä, joita käyttöni vaatii minua omistamaan. Piikitän pop-musiikin suoraan verenkiertooni likaisella ja liian moneen kertaan käytetyllä Shuren neulalla. Joskus jopa lainaan neulojani addikti-ystävilleni. En yksinkertaisesti vain saa etsimiäni kiksejä musiikin nuuskaamisesta tai polttamisesta. Aika ajoin, paremman puutteessa saatan silti haksahtaa niihinkin.
Nykyisin kuvailisin itseäni lähinnä pop-musiikin sekakäyttäjäksi. Lajilla tai muodolla ei juurikaan ole väliä, kunhan sitä saa aina tarvittaessa. Musiikin sekakäyttö onkin pop-narkkarille jonkinlainen ultimaalinen tila, jossa tarvittava aine ja annostus valikoituu oman henkisen tilan mukaan. Käyttämäni määrät ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti nuoruusvuosilta, mutta kehoni on jo tottunut yhä kasvaviin annoksiin. Yliannostuksen vaaraa ei siis enää juurikaan ole. Yritän välttää musiikkia, jota on jatkettu ruokasoodalla tai muilla epäpuhtuksilla ja ostan musiikkini vain tuntemiltani diilereiltä joihin voin aina luottaa. En suosittele pop-narkkariksi ryhtymistä edes pahimmalle vihamiehelleni, mutta jos olet jo koukussa kannattaa pitää mielessä, että huonomminkin asiat voisivat olla. Pahimmassa tapauksessa saattaisit olla Kiss FM:ää ja Novaa autoillessasi kuunteleva beigen värinen vakuutusmyyjä.

Kertojan henkilöllisyyden suojelemiseksi, hänen nimensä ja äänensä on muutettu.

”I have an ability to focus on music and not much else. I’ve never taken any drugs in my life, never been high. So music has always been my other world, the way I’ve connected to other realms.”
Rick Rubin 2006