Musiikkihuligaanit

Mun suosikkibändini on Iron Maiden.
Oon nähny niiltä ainakin 20 keikkaa ja kerran lomamatkalla näin ne jopa Belgiassa, Antwerpenissä tosi isolla areenalla. Niitten keikoilla on aina kivaa. Kavereitten kanssa juodaan olutta, vähä moshataan, heilutetaan nyrkkiä ja lauletaan niitten lauluja mukana. Osaan kaikkien niitten biisien sanat ulkoa. Mulla on vaatekaapissa 27 erilaista Iron Maiden t-paitaa. Oon ostanu joka keikalta aina yhden uuden paidan ja sit torilta on löytyny muutama. Sit on tietenki noita Iron Maiden -lippiksiä, -huppareita, -sukkia ja -koristossuja. Pukeudun oikeestaan aina Iron Maiden -vaatteisiin ja kun kavereitten kanssa liikutaan kylillä, niin meillä on kaikilla aina Iron Maiden-paidat päällä. Niistä meijät tunnistaa.

Viime kesänä ku Iron Maiden -sesonki oli kuumimmillaan mentiin tossa Albertinkadulla jätkien kanssa kaljalle yhteen baariin, mutta siellä sisällä olikin ihan hirvee jengi (ainaki kymmenen) Metallica-paitasia isoja jannuja. Tilattiin siinä sit kuitenki kaljat, mutta ennenku edes ehdittiin istua alas ni nää isot Metallica-paitaset tyypit tuli tönimään Patea, joka on meistä pienin ja sillä on rillit. Olis pitäny arvata siitä ikkunassa roikkuvasta Metallica-huivista, että tähän baariin ei kannata mennä, mutt siinä vaiheessa oli myöhästä enää perääntyä. Kunnon iso tappeluhan siitä sit tuli. Annettiin niille vitun urpoille Metallican kannattajille sellanen selkäsauna mitä ne ei ihan heti unohda...

Suhtaudun musiikkiin äärimmäisellä intohimolla ja hartaudella. Kuuntelen sitä koko ajan tauotta ja vaatekaapissani t-paidat, joissa ei ole jonkun bändin logoa ovat vähemmistössä. Olen koko ajan innoissani uudesta musiikista, mutta vanhat suosikit säilyvät ja niiden takana seison ehdottomana. Keskustelen mielelläni musiikista muiden yhtä intohimoisesti siihen suhtautuvien kanssa, mutta harvoin musiikkikeskustelut yltyvät kinaksi tai sanaharkaksi. Useimmiten joku pöytäseurueesta ottaa vanhan (ja typerän) "Ei mielipiteistä voi kiistellä" -kortin esiin ennen kuin kukaan ehtii edes korottaa ääntään. Pixies on minusta maailman kaikkien aikojen paras bändi, mutta en minä silti lyö ihmistä, jonka mielestä Rolling Stones on parempi.

Eilen illalla "jalkapallonystävät" keskeyttivät väkivaltaisesti yhden kiinnostavimmista dj-keikoista mitä Turussa on ollut tarjolla pitkään aikaan. Onneksi en ollut itse paikalla enkä edes Turussa siinä vaiheessa kun tuopit ja tuolit alkoivat lentää ja kaliforniasta asti paikalle saatu Sublime Frequencies levy-yhtiön dj joutui pakkaamaan levynsä ja pakenemaan seurueineen paikalta. Hienoa, että vahingoilta säästyttiin muutamia mustelmia ja ruhjeita lukuunottamatta, silti tällainen käytös ylittää ymmärrykseni täysin.

Miksi juuri jalkapallo on urheilulaji, joka kerää ympärilleen väkivaltaisia idiootteja, joiden mielestä vastustajajoukkueen kannattajia tai, jopa tietämättään väärän värisiin asusteisiin pukeutuneita, ihmisiä voi solvata tai jopa fyysisesti loukata? Miksei ole olemassa fanikerhoja 110-metrin aitojen parhaimmille juoksijoille? Fanikerhoja, jotka haastaisivat riitaa toistensa kanssa ja kävisivät kännäämässä ja laulamassa aitajuoksu-kannatuslauluja yleisurheilukisojen katsomossa? Fanikerhoja, jotka teettäisivät Juha Sock -tarroja ja kävisivät liimailemassa niitä Mikko Halvaria kannattavien baarien vessoihin? Mikseivät Formula ykkösiä intohimoisesti katsovat marssi isoina seurueina baareihin Heikki Kovalais -lippua liehuttaen katsomaan sunnuntain kisaa ja juomaan litrakaupalla olutta?

Miten ylipäänsä urheilufanius eroaa näin selkeästi musiikkifaniudesta? Toki tiedostan, että ihmisten harrastusvalinnat vaikuttavat heidän sosiaaliseen statukseensa ja moniin tilanteisiin läpi heidän elämänsä. Siellä missä minä kävin kouluni, meitä ruipeloita poikia jotka kasvattivat pitkän tukan, pukeutuivat hevibändien paitoihin ja ottivat korvakorut pidettiin "homoina", joka oli yläasteikäiselle epävarmalle pojalle pahin mahdollinen solvaus. Meidän koulujamme hallitsivat "jockit", urheilijanuorukaiset, jotka pelasivat Rauman Pallo-Iiroissa, käyttivät mäkihyppääjien suosimia Mäser-vetoketjupooloja ja menivät koulun jälkeen videopelaamisen sijasta urheilutreeneihin. Taannoin kuulin tuttavalta, että pohjoisessa, Oulun korkeudella, valtasuhteet olivat päinvastaiset. Hevarit olivat niitä koulun "kovia jätkiä" ja urheilijoita pidettiin nössöinä.

Se, miten jalkapallohuliganismi, joka istuu erinomaisesti brittiläiseen yksikulmakarvaiseen ja huonohampaiseen lad-mentaliteettiin on saanut näin vahvaa jalansijaa Suomesta on minulle suuri mysteeri. Suomalainen jalkapallo on tasoltaan parhaalla tahdollakin sanottuna melko heikkoa, eikä täkäläisiä otteluja katsomassa käy kuin kourallinen ihmisiä, jos niitä verrataan todellisten jalkapallomaiden matseihin. Jopa eilisen kaltaisissa paikallisjoukkueiden derbyissä tunnelma on melko kädenlämpöisen haalea verrattuna suuren maailman potkupallo-peleihin. Tässä maassa ei yksinkertaisesti ole riittävästi kasvupohjaa jalkapallohuliganismille, mutta silti se rikkaruohon lailla aina jostain raosta pilkistää.

Ideaalimaailmassa mustavalkoraidallinen kaulahuivi on ainoastaan mustavalkoraidallinen kaulahuivi. Ei merkki kantajansa TPS-faniudesta. Jalkapalloa on kiva katsoa, ja omaa joukkuetta kiva kannattaa, mutta siinä vaiheessa kun sen takia tekee mieli rikkoa irtaimistoa tai tehdä vakivaltaa toista ihmistä kohtaan se muuttuu yläastepoikien masentavaksi isotteluksi. Eilinen oli tästä ääriesimerkki. Ihmiset, jotka kiirehtivät Helsingistä Flow -festivaalilta takaisin Turkuun näkemään Mark Gergisin dj-keikan pääsivät sen sijaan todistamaan helteiden typeryydeksi tiivistämää fanaattisuutta pahimmillaan.

Anteeksi Jeti-Klubi, anteeksi Mark Gergis, tämä on Turku.