sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Rajut jätkät

Siihen nähden, että minä en osaa ollenkaan uida, kävin yläasteikäisenä hämmästyttävän paljon Rauman uimahallissa. Meillä oli pieni kaveriporukka, jonka suurinta hupia oli hypätä hyppyaltaaseen, uida takaisin reunalle, kiivetä uudelleen hyppytorniin ja hypätä taas hyppyaltaaseen. Noin luettuna tuo kuulostaa idioottien touhulle, mutta enpä taida muistaa montaakaan harrastusta noilta ajoilta, joka olisi viihdyttänyt minua yhtä pitkään ja minä sentään koitin noihin aikoihin myös trumpetinsoittoa, jalkapalloa, judoa ja kuorolaulua.

Hyppytornista veteen hyppääminen oli tuohon ikään sopiva harrastus. Siinä tuntui olevan monia mahdollisuuksia kehittyä. Rauman uimahallissa oli kolme eri tasoa; yhden metrin korkeudessa oleva ponnahduslauta, kolmen metrin tasanne ja viiden metrin tasanne. Pikkuhiljaa oma uskallus ylsi korkeammalle ja korkeammalle ja toki oli myös kaksi eri tapaa hypätä; jalat edellä tai pää edellä. Kolmosesta pää edellä oli suunnilleen yhtä raju juttu kuin vitosesta jalat edellä. Vitosesta pää edellä oli jo niin hurja temppu, että siihen minä en noiden parin uimahallivuoden aikana yltänyt kertaakaan.

Raumalla olisi ollut mahdollisuus edetä uimahyppääjän uralla vieläkin korkeammalle, mutta siihen olisi vaadittu pyörämatka Syvä Rauman Otalahteen, kaupungin maauimalaan. Siellä hyppytorni ylsi kaksi pykälää ylemmäs, seitsemään ja puoleen metriin ja siihen äärimmäiseen urotekoon, eli kymmeneen metriin. Maauimalan hyppytorniin me emme kavereitteni kanssa koskaan päässeet. Uskallus loppui kesken ja maauimalassa tuntui aina olevan liikaa silmäpareja tuomitsemassa. Jalat edellä vitosesta jäi siis hyppyurani kovimmaksi saavutukseksi.

Levykauppavuosinani, suunnilleen 15 vuotta edellämainittujen tapahtumien jälkeen huomasin, että lukuisat ihmiset kuuntelevat musiikkia sillä samalla hyppytorni-asenteella kuin me teinipoikina hypittiin. Ykkösen ponnahduslauta on listapoppia, jota ei kovat jätkät kuuntele. Kolmessa metrissä tulee grungea ja punkkia, sieltä hyppivät vain wannabe-kovikset. Viitosessa soi deathmetal ja grindcore. Siellä hengaavat paikan kovimmat jätkät. Paitsi, että maauimalan seiskapuolikkaan black metal ja kymmenen metrin tasanteella kuuluva freejazz ja noise ovat vielä niitäkin kovemmille jätkille varatut.

Musiikin kuuntelun pääasiallinen motivaatio tuntuu näille ihmisille olevan jonkinlainen pullistelu tai kovistelu. Ainoastaan kunnon hurjapää uskaltaa kuunnella freejazzia, joka on soitettu venyttämällä täyteen puhalletun ilmapallon suuaukkoa samalla kun solisti soittaa mikitetyllä kainalollaan kainalopierusoolon. Mikään ei ole rajumpaa. Musiikkia ei määritellä enää tarttuvan melodian tai rytmin perusteella vaan olennaisinta on musiikin "vaikeusaste". Kuuntelemisesta tulee ryppyotsaista ja hikistä suorittamista, josta nauttiminen on kaukana. "Paljonko nousee penkistä?" "No Ornette Colemanin 10-minuuttisen klarinettisoolon oon kuunnellu tänään jo viis kertaa."

Yleensä tämä musiikin vaikeudella mässäily on teinipoikien hommia. Death metallista edetään ääritekniseen Meshuggahiin ja pikkuhiljaa sieltä ihan oikeaan progeen ja sitten löydetään jazz ja taas aukeaa uusi vaikeusasteiden kerros. Mitä kauempana musiikki on ns. valtavirrasta niin sen kovempi on sen kuuntelija. Melodia ja rytmi, jotka minulle ovat ne kaksi olennaisinta musiikin rakennusainetta saavat väistyä atonaalisen metelin ja suoritusvetoisen nopeussoittamisen tieltä. Keikan soittanut hikinen progebasisti on työnkuvaltaan lähempänä olympiaurheilijaa kuin kiinnostavaa muusikkoa.

Minulle se kolmen metrin koroke Rauman uimahallissa oli aina ehdoton suosikki. Siinä oli hyppäämisen makua enemmän kuin siinä metrin ponnahduslaudassa, mutta jos hyppy epäonnistui ei vesi piiskannut selkänahkaa punaiseksi kuten se teki viidestä metristä hypättäessä. Minä olin vaatimaton uimahyppääjä ja olen myös vaatimaton musiikinkuuntelija. Minulle riittää kaunis biisi, hyvä lauluääni tai hienot soundit. Minun ei tarvitse esittää olevani kova jätkä kuuntelemalla freejazz-levyä, josta on otettu kolmen kappaleen painos ja jonka solisti levytti trumpettisoolonsa mielisairaalassa ja toinen käsi pakkopaidassa. Minun ei tarvitse enää osoittaa olevani raju jätkä.

Käsipohja-kirjoittaja

Minä en osaa uida.

Tarkemmin sanottuna minä en osaa uida rintauintia. En tiedä missä vaiheessa se olisi edes pitänyt oppia. Opin lapsena kyllä ihan näppärästi uimaan koiraa ja selkää ja kroolia, mutta taisin missata sen päivän Rauman uimahallilla kun olisi pitänyt alkaa uida rintauintia eli sammakkoa. Vähän kuin kävisi autokoulussa D1 -korttia ja lintsaisi juuri sen päivän kun opetellaan ajamaan linja-autoa ja nyt täpötäysi turistibussi ja lomaparatiisin kapeat, mutkikkaat kadut odottaisivat.

Aikuinen mies uimassa koiraa näyttää pelkästään naurettavalta. Siksi minä en nykyisin ui enää ollenkaan. Parempi olla menemättä edes lähelle vettä. Uiminen on ainoita asioita maailmassa, joita en luultavasti tule koskaan oppimaan kunnolla. Minulta puuttuu riittävä motivaatio siihen. Olen jo pitkään uskonut, että varsinaista lahjakkuutta ei ole olemassakaan. Jokaisella ihmisellä on itsessään kapasiteetti mihin tahansa mitä haluaa tehdä. Lukion ja armeijan jälkeen minä päätin haluta sarjakuvapiirtäjäksi.

Istuin viikkotolkulla kaupungilla puistonpenkeillä piirtämässä ihmisiä, kirjastossa tutkimassa muiden piirtäjien kynänjälkeä ja luomassa omaa piirrostyyliäni. Halusin niin kipeästi piirtää sarjakuvaa, että tein itsestäni väkisin sarjakuvapiirtäjän. Alle vuodessa minulla oli oma sarjakuvani kotikaupunkini pikkulehdessä ja reilun vuoden päästä voitin jo toisen palkinnon Kemin sarjakuvakilpailun strippisarjassa. Sen jälkeen elätin itseni liki kolme vuotta pelkästään piirtämällä Kung Fu -Poliisit -sarjakuvaa. Luja tahto tehdä asioita voi viedä hyvinkin pitkälle.

Lähes samanlaisia tarinoita voisin kirjoittaa myös omasta kirjoittamisestani, graafisesta suunnittelustani tai musiikin tekemisestäni, mutta te ymmärrätte pointin varmaan jo tästä. Minä uskon, että jokainen ihminen on kykenevä tekemään mitä tahansa haluaa kunhan haluaa sitä tarpeeksi paljon. Intohimo on lopulta ihan kaiken tekemisen avainsana.

Minulla ei tässä iässä ole enää realistisia mahdollisuuksia kehittyä Michael Phelpsin veroiseksi uimariksi, joten jätän uimisen niille, jotka todella haluavat olla hyviä siinä. Itse tähtään huipulle tässä omassa pop-kulttuurin seitsenottelussani. Ja se paskapuhe, etteikö vanha koira enää oppisi uusia temppuja on juurikin paskapuhetta. Minä opin päivittäin uusia temppuja Photoshopissa, kirjoittamisessa ja syntetisaattorien soittamisessa. Kehittyminen ei lopu koskaan.

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Eniten vituttaa se Dressmanin mainos

Eilen iltapäivästä lueskelin todella pitkästä aikaa vanhoja Sue-lehden kolumnejani vuosilta 2004-2006 ja yritin miettiä, että miten hyvä ja lukemaan houkutteleva kolumni oikein kirjoitetaan. Omat tekstini tuolta ajalta tuntuivat nyt aavistuksen naiiveilta, mutta samaan aikaan ne olivat hyvin kärkeviä ja mielestäni osuivat maalitauluunsa vähintään yhdeksässä kertaa kymmenestä. Olin kirjoittanut pienistä vitutuksen aiheista, jotka olin mielessäni kasvattanut kerrostalon kokoisiksi epäkohdiksi.

Olin kirjoittanut siitä, miten H&M on alkanut valmistaa ja myydä Led Zeppelin -paitoja, siitä miten MTV ei päiväsaikaan näytä enää musiikkivideoita vaan pelkkää realityä ja siitä miten Dressman - kirottua sentään - käytti mainoksessaan Ladytronin musiikkia ja miten en enää koskaan pysty kuuntelemaan Witching Hour -levyä samoin korvin. Mitättömiä asioita, joista minä tein itselleni merkityksellisiä ja tärkeitä kirjoittamalla niistä.

Nyt noita lukiessani ymmärrän miksi kolumniani sekä vihattiin, että rakastettiin intohimoisesti. Olin täysin armoton ruoskiessani vihani kohteita. En säästellyt sanoja enkä loukkaavia vertauskuvia. Annoin ihmisten todella tietää mitä mieltä minä olin asioista ja pidin omaa mielipidettäni ainoana oikeana totuutena. Ei kolumnistin tarvitse käydä vuoropuhelua lukijoidensa kanssa, eihän kolumnisti yleensä koskaan edes kohtaa lukijakuntaansa.

Kolumnini loppuaikoina kun olin jo työssä levykaupassa asiat kuitenkin muuttuivat. Työpaikallani alkoi käydä lukio-ikäinen poikajoukko, jotka supattelivat aina keskenään ja osoittelivat minua sormella. Erään iPodien valkoiset kuulokkeet kevyesti rasismiin linkittäneen kolumnin julkaisun jälkeen he tulivat taas kerran kauppaan mustat kuulokkeiden johdot korvistaan roikkuen, nostivat nyrkit pystyyn ja sanoivat minulle hiljaa "black power". Silloin ymmärsin, että minulla ja kolumnillani oli faneja.

Kerran kolumnini taisi jopa pelastaa minut kunnon selkäsaunalta. Olin tapani mukaan oikaisemassa Dynamon dj-keikalta kotiin Turun torin halki öiseen aikaan kun keskusta on kaaoksen voimien vallassa. Juuri lähestyessäni torin kulmaa alkoi varjoista hiipiä uhkaavan näköisiä parikymppisiä, jotka selvästi olivat päättäneet löylyttää minua pillifarkkujeni tai ehkäpä viiksieni inspiroimana. Juuri kun kaljupäät olivat lähestymässä minua, kuului kimakka kuoro: "Älkää sitä! Se on Urho Tulitukka!" Kaljupäiden tyttöystävät olivat selkeästi Suen lukijakuntaa. Pojat tekivät tilaa tyttöystäviensä toiveesta ja minä jatkoin matkaa kotiini huojentuneena. Kynä totisesti on joskus miekkaa mahtavampi.

Kolumni on formaatti, joka minusta vaatii itselleen myös hieman tilaa. Siihen muutamaan sataan sanaan, jonka esimerkiksi Nyt-liite tarjoaa musiikkikolumnisteilleen en minä saisi mahtumaan edes kovin hyvää levyarvostelua. Ei minulla ole tapana jaaritella, mutta jos minulla on omasta mielestäni painavaa asiaa, niin kyllä sen tiivistäminen Nyt-liitteen musiikkikolumnin mittaan tuottaisi suurta tuskaa. Vuolas-sanaisen ihmisen Facebook-statuksetkin ovat parhaimmillaan jo liki samanmittaisia kuin Nyt:in kolumnisteilleen tarjoama tila. Tiivistäminen on kirjoittajalle tärkeä taito, mutta rajansa kaikella.

Minulle hyvän kolumnistin tärkein taito on tiivistämisen sijasta kyky tehdä teräviä havaintoja ja huomioita mitättömältä tuntuvista ja arkipäiväisistä asioista ja kirjoittaa niistä parhaimman taitonsa mukaan hyvää tekstiä. Yleensä aina ne asiat löytävät kaikupohjan lukijoista. Joku muukin on miettinyt samaa, mutta ei ole osannut pukea sitä sanoiksi puhuakseen asiasta edes kaverilleen ja nyt "tämä tyyppi, tämä kolumnisti kirjoittaa just mun ajatuksista." Joskus käy päinvastoin ja silloin ponnaripäinen nelivitonen hevari tulee levykauppaan, sanoo: "Hei jätkä, sun kolumnit on ihan paskoja." ja ostaa uusimman Helloweenin levyn.

Sekin on hyvä.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Losing my edge 2

"I used to work in the record store.
I had everything before anyone.
I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan.
I was there in Jamaica during the great sound clashes.
I woke up naked on the beach in Ibiza in 1988.

But I'm losing my edge to better-looking people with better ideas and more talent.
And they're actually really, really nice."

LCD Soundsystem - Losing My Edge (2002)


Noin kuusi tai seitsemän vuotta sitten kirjoitin Sue-lehteen kolumnin, joka käsitteli LCD Soundsystemin läpimurtohittiä Losing My Edge.

Harvoin tulee vastaan edes albumikokonaisuuksia, joista kykenisi helposti kirjoittamaan kolumnimittaisen tekstin, mutta tuo nimenomainen 12" vinyylimaksi oli kuin suoraan minun elämästäni kirjoitettu. Tuolloin kolmenkympin kriisin kynnyksellä James Murphyn itseironinen vuodatus, siitä miten oma terä tylstyy ja nuoremmat ja kaikin tavoin paremmat ja taitavammat ovat syrjäyttämässä pop-kulttuurin beta-uroksen, tuntui osuvan hermoon, jota en tiennyt olevan edes olemassa. James Murphy oli kirjoittanut anthemin kolmekymppiselle kaljamahaa hiljalleen kasvattavalle kulttuurialalla työskentelevälle miehelle jollainen minä tuolloin olin. Se biisi kosketti minua syvemmältä kuin mikään rakkauslaulu pystyisi koskaan koskettamaan.

Nyt viisi levykaupan tiskin takana vietettyä vuotta myöhemmin tilanne ei oikeastaan ole muuttunut mitenkään. Olen edelleen kolmekymppinen kulttuurialalla työskentelevä mies, jonka kaljamaha kasvaa entisestään ja selkäni takana väijyvät yhä minua nuoremmat ja solakammat tekijät, jotka ovat valmiita ottamaan paikkani koska tahansa. Olen palannut takaisin lähtöruutuun tai oikeastaan en ole siitä koskaan mihinkään lähtenytkään. Kuusi vuotta kahdeksasta neljään -päivätyötä eivät saaneet minua keskiluokkaistumaan, menemään naimisiin tai muuttamaan lähiöön. Olen edelleen 35-vuotiaana se sama ikuisesti kaikista asioista innostuva poika, jonka suurin intohimo on popkulttuuri kaikissa muodoissaan.

Pari viikkoa sitten kirjoitin sähköpostia pomolleni ja irtisanoin itseni. Tänään on se ensimmäinen päivä kun en ole enää levykaupan setä. Tiedän, että levykauppa on monien nuorten miesten unelmatyöpaikka ja työhakemuksia meille tuli aina pilvin pimein, mutta minä en olekaan enää mikään nuori mies. En enää kestänyt ajatusta siitä, että vielä nelikymppisenäkin olisin levykaupan kassalla ja suosittelisin parikymppisille pillifarkku-asiakkaille uusimpia indie- ja elektrolevyjä. Toki seuraan yhä edelleen erittäin aktiivisesti musiikkia ja tiedän missä mennään (ja huvittavaa kyllä pukeudun myös pillifarkkuihin.), mutta uskottavuuteni levykauppiaana olisi ainakin omissa silmissäni karissut jokaisen harmaan hiuksen ja silmärypyn myötä. Nelikymppinen levykaupan työntekijä on vähän kuin sotainvalidi skeittikaupan myyjänä, kokenut, mutta jokseenkin epäuskottava. Ainoa toinen vaihtoehto minun levykaupassa lopettamiselle olisi ollut perustaa oma levykauppa ja erikoistua jazziin, progeen, bluesiin tai maailmanmusiikkiin. Se olisi ollut levykauppiaalle ainoa "arvokas" tapa aikuistua tai vanheta.

Minä valitsin toisin. Otin lopputilin varmasta työpaikasta ja päätin perustaa toiminimen ja palata kuusi tai seitsemän vuotta ajassa taaksepäin siihen kun viimeksi olin freelancer ja elätin itseni kirjoittamalla, kuvittamalla, piirtämällä, soittamalla levyjä ja suunnittelemalla. Hyppäsin varmalta jalansijalta tyhjän päälle sen kummemmin asiaa miettimättä, enkä ole luultavasti koskaan tuntenut oloani näin vapaaksi. En tarkalleen tiedä mitä aion ryhtyä tekemään nyt, mutta olen täynnä hulluja ideoita ja lapsenmielistä intoa. Ihan kaikki tuntuu pitkästä aikaa mahdolliselta vaikka mitään varmuutta säännöllisestä toimeentulosta ei enää ole.

Yksi asia kuitenkin on, mistä voin nyt viiden vuoden ja kahden tuntipalkallisen työpaikan jälkeen olla varma kun palaan freelancerin stressaavaan elämäntapaan; James Murphyn Losing My Edgen sanoitus ei sittenkään kertonut minusta. En minä ole menettämässä terääni, en ollut silloin, enkä vielä nytkään. Olen edelleen pirun hyvä siinä mitä teen ja yhä edelleen pysyttelen kärryillä kaikesta. Olen toki oppinut kuuntelemaan Bruce Springsteeniä, Fleetwood Macia ja Thin Lizzyä kuin aikuinen mies, mutta hetkelliset villitykset osaan nyt kokemuksen tuomalla varmuudella ohittaa juuri sellaisina, hetkellisinä villityksinä. Kertakäyttöiset klubihitit 12" vinyylisingleinä osaan jatkossa jättää ostamatta. Losing My Edge ei koskaan ollut kertakäyttöinen. Siitä kertoo se, että vielä kahdeksan vuotta ilmestymisensä jälkeen se saa minut kirjoittamaan ja ajattelemaan.

"From this position I will relax.
From this position I can see the whole place.
From this position...Oh just relax.
From this position I make some stand.
I make my peace with the man.
And it goes pow."

LCD Soundsystem - Pow Pow (2010)