Laskevatko androidit sähköisiä lampaita?

Nykyisin tuntuu, että näen unia enää hyvin harvoin. Tai ainakin muistan näkemistäni unista yhä vähemmän. Saattaa olla, että aamulla muistan jonkun mitättömän pienen yksityiskohdan unesta tai päivän aikana mieleen muistuu tapahtuma, josta en voi olla aivan varma, että tapahtuiko se todella vai olenko vain nähnyt unta. Nuoruuden värikkäät ja vauhdikkaat seikkailu- ja lentämisunet taitavat olla auttamattomasti taakse jäänyttä elämää.

Yksi toistuva teema viimeisen reilun vuoden aikana unissani on kuitenkin ollut. Muistan selkeästi nähneeni useita kertoja unta, jossa löydän jonkun tietyn arvokkaan ja halutun syntetisaattorin pilkkahintaan kirpputorilta. Jokainen herätty aamu tuollaisen unen jälkeen on ollut suunnaton pettymys. Hiljalleen minulle paljastuu, että työhuoneessani ei sittenkään ole Roland Jupiter 8 -syntetisaattoria, joka yöllä oli löytynyt Pansion kirpputorilta 100 eurolla. Mainitun syntetisaattorin markkinahinta maailmalla liikkuu tätä nykyä 3000-5000 euron hujakoilla, mutta suosittu urbaani legenda kertoo miehestä, joka oli 90-luvulla ostanut sellaisen turkulaisesta osto- ja myyntiliikkeestä, Puutarhakadulta 50 markalla.

Pari yötä sitten ostin Kaarinasta kirpputorilta hienokuntoisen Rolandin TB-303:n 20 eurolla. Samassa ostoskorissa oli myös joku viidellä eurolla löytynyt hauska lautapeli. Aamulla kummastakaan ostoksesta ei ollut jäljellä muuta kuin lämmin muisto. Tavallaan näillä syntetisaattori- ja kirpputoriunilla on vankka todellisuuspohja. Minä omistan valtavan läjän vanhoja syntetisaattoreja ja kierrän myös vapaa-ajallani mielelläni kirpputoreja. 1+1=2.

Joskus herätessäni tällaisesta unesta tunnen vahvaa tarvetta lähteä juuri nimenomaiselle, unessa esiintyneelle, kirpputorille katsomaan voisiko nähdyssä unessa olla jotain totuuspohjaa. Yhdelläkään kertaa uni ei ole käynyt toteen. Näkemäni unet eivät ole enneunia vaan pikemminkin päinvastoin. Elän unessa uudelleen ja uudelleen sitä reilun vuoden takaista toukokuista päivää kun löysin turkulaisen lähiön piilossa olevalta kirpputorilta Korg Polysix -syntetisaattorin 30 eurolla.

Siitä tapahtumasta alkoi vahva pyrkimys uudistaa koko oma soitinvalikoima digitaalisesta analogiseksi ja sillä tiellä ollaan edelleen. Muutamia viikkoja tuon jälkeen löysin toisen Korgin analogisynan Turun Ekotorilta 80 euron hintaan ja noiden kahden löydön jälkeen alitajuntani on alkanut toistaa tuota samaa - valtavaa tyydytystä tuottavaa - kaavaa unissani sopivalla frekvenssillä. Toistuvissa unissani löytämieni soitinten todellinen arvo kipuaa yhä korkeammalle ja pyyntihinta vastaavasti laskee yhä alemmas. Teen uni unelta parempia löytöjä.

Arvokkaiden vanhojen soittimien löytyminen pilkkahintaan kirpputoreilta on näinä päivinä valitettavasti melko mahdotonta. Jokainen kirpputorikauppiaskin osaa käyttää nettiä ja tarkistaa hintoja tai pistää soittimensa myyntiin huuto.nettiin tai muusikoiden.nettiin. Silti pieni toivon kipinä minussa elää aina. Vanhat klassikkorumpukoneet, jotka maailmalla maksavat tuhannesta eurosta ylöspäin, näyttävät maallikon silmään luultavasti puhelinvastaajille eikä ole mahdoton ajatus, että sellaisia olisi eksynyt jonkun vanhuksen vinttiin, josta ne ennenpitkää päätyvät osto- ja myyntiliikkeisiin tai kirpputoreille.

Edes nuorena minä en koskaan unissani varsinaisesti lentänyt. Pikemminkin minä kävelin ilmassa, jalat parikymmentä senttiä maanpinnan yläpuolella. Ne unet olivat hyvin miellyttäviä ja tunsin niissä itseni kaikkivoipaksi supersankariksi vaikkakin kykyni kävellä hieman maanpinnan yläpuolella olisi Marvel-universumissa suoraan sanottuna melko köyhä ja turha. Ilmakävelyunet ovat vaihtuneet syntetisaattoriuniin ja minä olen pelkästään kiitollinen. Kirpputoreissa ja syntetisaattoreissa ei ole mitään taikuutta tai yliluonnollista. Nykyiset uneni ovat arkirealismissaan lähes uskottavia.

Näistä ja muistakin syntetisaattoriajatuksista menen taas tänään juttelemaan syntetisaattoriystävieni kanssa. Perustimme hiljattain Turun Syntetisaattoriseura -nimisen löyhän kollektiivin (http://www.facebook.com/?ref=home#!/group.php?gid=10553914941&ref=ts) ja tänään kello 17:00 pidämme toisen kokouksemme Bar Kukassa. Jos sinä silloin tällöin näet unta syntetisaattoreista tai haluaisit muuten vaan puhua niistä kaltaistesi kanssa koska kämppiksesi/tyttöystäväsi/poikaystäväsi ei jaksa enää kuunnella syntetisaattorijuttujasi, niin tervetuloa mukaan.

Minä olin teini-ikäinen pop-narkkari

Tämä teksti julkaistiin Sue-lehden kolumnina vuoden 2006 keväällä. Äsken kun lukaisin sen vuosien tauon jälkeen läpi huomasin, että se pitää yhä kutinsa.

Omien kokemusten täydellisestä puuttumisesta johtuen en osaa kertoa porttiteorian paikkansapitävyydestä huumausaineiden kohdalla, mutta olen jossain määrin varma teorian pätevyydestä mitä pop-musiikkiin tulee. Teorian ydinhän on rajusti yksinkertaistettuna se, että miedot huumausaineet johtavat käyttäjänsä aina poikkeuksetta yhä kovempiin ja kovempiin aineisiin.
Mikäli kovuudella pop-musiikissa ymmärretään raskautta ja äänekkyyttä etenee pop-narkkarin tie useimmiten aivan käänteiseen suuntaan. Käyttö aloitetaan vanhempien kauhuksi kaikkein kovimmilla aineilla, joista iän myötä usein hiljalleen siirrytään miedompiin ja miedompiin. Oma käyttöni on seuraillut pitkälti juuri tuota kaavaa. Toisen vallitsevan teorian, jota itse kannatan, mukaan pop-musiikin kovuus luokitellaan sen tunnettavuuden mukaan. Tällöin porttiteoria pitää kutinsa täydellisesti. Pop-narkkari hakee elämäänsä yhä kovempia ja kovempia kiksejä. Jeff Buckley johtaa aina Elliot Smithiin tai Nick Drakeen, Black Sabbath Reverend Bizarreen tai Electric Wizardiin ja The Smiths väistämättä Feltiin tai Orange Juiceen.
Itse olen pop-musiikin väärinkäyttäjä, enkä kaihda mitään sen alalajeista. Tarvitsen annoksen aamuisin ensimmäiseksi kun herään, iltaisin viimeiseksi ennen kuin nukahdan ja kymmeniä kertoja siinä välissä. Tänä päivänä en voi kutsua itseäni enää pelkäksi viihdekäyttäjäksi sillä addiktioni muodostaa nykyisin jo suuren osan päivärutiinistani. Mietin jatkuvasti mistä saisin seuraavan pop-annokseni ja miten sen rahoittaisin. Arki- aamuisin minulla on usein tapana notkua levydivarien kulmilla odottelemassa diileriäni ja viikonloppu-illat maleksin muiden addiktien kanssa likaisissa, savuisissa ja pimeissä musiikki-luolissa. Rahoittaakseni oman lisääntyneen käyttöni, minun on ollut pakko ryhtyä myymään pop-musiikkia. Ei, en ole ylpeä siitä, mutta minulla ei juurikaan ole ollut vaihtoehtoja.
Pop-musiikki on vienyt minulta kaiken; perheeni, työni, kotini, omaisuuteni ja tyttöystäväni, mutta silti jatkan sen käyttöä ilman katumusta. Vieroitusta en saata edes harkita eikä korvaushoitokaan kohdallani oikein toimi. Totta puhuen en edes halua eroon addiktiostani sillä ilman sitä elämäni olisi sietämätöntä. Rakastan sitä rutiinia, jonka käyttöni ympärille olen muodostanut. Rakastan niitä kiiltäviä ja moninaisia välineitä, joita käyttöni vaatii minua omistamaan. Piikitän pop-musiikin suoraan verenkiertooni likaisella ja liian moneen kertaan käytetyllä Shuren neulalla. Joskus jopa lainaan neulojani addikti-ystävilleni. En yksinkertaisesti vain saa etsimiäni kiksejä musiikin nuuskaamisesta tai polttamisesta. Aika ajoin, paremman puutteessa saatan silti haksahtaa niihinkin.
Nykyisin kuvailisin itseäni lähinnä pop-musiikin sekakäyttäjäksi. Lajilla tai muodolla ei juurikaan ole väliä, kunhan sitä saa aina tarvittaessa. Musiikin sekakäyttö onkin pop-narkkarille jonkinlainen ultimaalinen tila, jossa tarvittava aine ja annostus valikoituu oman henkisen tilan mukaan. Käyttämäni määrät ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti nuoruusvuosilta, mutta kehoni on jo tottunut yhä kasvaviin annoksiin. Yliannostuksen vaaraa ei siis enää juurikaan ole. Yritän välttää musiikkia, jota on jatkettu ruokasoodalla tai muilla epäpuhtuksilla ja ostan musiikkini vain tuntemiltani diilereiltä joihin voin aina luottaa. En suosittele pop-narkkariksi ryhtymistä edes pahimmalle vihamiehelleni, mutta jos olet jo koukussa kannattaa pitää mielessä, että huonomminkin asiat voisivat olla. Pahimmassa tapauksessa saattaisit olla Kiss FM:ää ja Novaa autoillessasi kuunteleva beigen värinen vakuutusmyyjä.

Kertojan henkilöllisyyden suojelemiseksi, hänen nimensä ja äänensä on muutettu.

”I have an ability to focus on music and not much else. I’ve never taken any drugs in my life, never been high. So music has always been my other world, the way I’ve connected to other realms.”
Rick Rubin 2006

Internet-ajan urheat soturit

"We used to wait
We used to waste hours just walking around
We used to wait
All those wasted lives in the wilderness downtown"
Arcade Fire - We Used To Wait

Internet on jokapäiväistyessään tuonut muassaan monenlaisia ikäviäkin asioita. Kaupunkien keskustat kuolevat ja tasapäistyvät erikoisliikkeiden kuollessa, niiden asiakaskunnan tehdessä ostoksensa yhä enenevässä määrin netistä. Jäljelle jää ainoastaan päivittäistavarakauppoja ja nekin siirtyvät hiljalleen lähiöihin ja teollisuusalueille kaupunkien laidoille. Levyt, videopelit, kirjat, lenkkitossut, elektroniikka ja pian kaikki muukin erikoistavara ostetaan yhä useammin veroparatiiseissa päämajojaan pitävistä netin massamarketeista. Käytetyn tavaran kauppa siirtyy kirpputoreilta nettihuutokauppoihin ja samalla tavaroiden hintapyynnöt kymmenkertaistuvat. Kaikesta tulee "keräilyesineitä".

Edellämainittua väistämätöntä tulevaisuutta nopeammin tapahtunut kehitys on kuitenkin ollut muutos tavassamme kommunikoida. Yhteisölliset palvelut kuten Facebook, Myspace ja Twitter ovat mahdollistaneet lähes reaaliaikaisen tunteiden, mielipiteiden ja ajatusten jakamisen. Yhtäaikaisesti ne ovat mahdollistaneet samalla tavalla ajattelevien ja samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten helpon verkostoitumisen, joka on synnyttänyt sekä arvokasta hyväntekeväisyystoimintaa, että vaarallisten ääriainesten ryhmittymistä. Ei tarvitse kuin lukaista pätkä keskustelua Helsingin Sanomien nettisivuilta lähes minkä tahansa otsikon alta, huomatakseen, että myös tyhmät ihmiset osaavat nykyään käyttää tietokoneita ja internettiä.

Hesarin, Youtuben, blogisivustojen ja muiden palvelujen suoma mahdollisuus kommentoida sisältöä nimettömänä tai nimimerkin suojissa on antanut aseet 15-vuotiaille ikuisen murrosiän kanssa painiville poikasille päästä esittelemään vajavaista sanavarastoaan kaikelle kansalle. Yleensä nämä nimettöminä pysyvät kommentoijat tunnistaa teinipojiksi heidän toistuvista kirjoitusvirheistään, Laserboy1991 -tyyppisestä nimimerkistään tai viimeistään heidän tekstiensä vuolaasta kirosanojen tulvasta. He ovat netissä etupäässä haastaakseen riitaa eivätkä nauti mistään niin paljoa kuin kirjoituksiensa synnyttämästä eripurasta ja kaaoksesta.

Online-pelaamisen maailmassa nämä samat teinit luultavasti pelaavat niin sanottuja campereitä. FPS-peleissä (First Person Shooter) kaikkein vihatuinta pelaajatyyppiä kutsutaan camperiksi eli leiriytyjäksi. Heidän taktiikkansa on piiloutua pelin voiton kannalta taktisesti tärkeään paikkaan, kuten vaikkapa tikapuiden yläpäähän ja sieltä käsin kiikarikiväärillä ampua kaikki lähestyvät vastustajat ennenkuin nämä edes tajuavat, että mikä heidän päähänsä osui. Tällä tavoin he keräävät eniten kokemuspisteitä asettumatta koskaan itse varsinaiseen vaaraan. Epäreilua ja paskamaista.

Kommenttimaailman camperit ovat aivan yhtä raukkamaisia kuin kollegansa Call Of Dutyssä. Heidän tähtäyksensä ei vain ole aivan yhtä tarkka. Kiikarikiväärin sijasta he ampuvat kommenttejaan rikkinäisellä haulikolla ja piiloutuvat odottamaan vastausten tulvaa omaan turvapaikkaansa. Jos asioista on mielipiteitä, pitää niiden takana pystyä minun mielestäni myös seisomaan. Minun nimeni on Tomi Tuominen, olen 35-vuotias turkulainen ja jos sinun tekisi mieli lyödä minua siksi, että kirjoitin eilen ikävästi sinun suosikkiurheilulajistasi, niin voit minun puolestani siirtyä kommentoimaan vaikka Hesarin uutisia.

"#6Anger6
3 viikkoa sitten

@Xaticas1989 Why dont you speak in such a way that people can understand you, you cockwrestler, you obviously dont get the point of the song or video, it has nothing to do with whatever the hell your talking about, turkey tits

#Unlogitech
3 viikkoa sitten 3

@KammerMetaldrummer

Glad you don't like our music, don't want some gay ass motherfucker like you on my festivals!

And as a second, an actual Metal fan wouldn't post such crap on sub metal-genres which he doesn't like that much. Go do us all a favor and go flame Justin Biebers. Also, believe has nothing to do with music taste, but I guess your tiny brain is to small to accept that."

Musiikkihuligaanit

Mun suosikkibändini on Iron Maiden.
Oon nähny niiltä ainakin 20 keikkaa ja kerran lomamatkalla näin ne jopa Belgiassa, Antwerpenissä tosi isolla areenalla. Niitten keikoilla on aina kivaa. Kavereitten kanssa juodaan olutta, vähä moshataan, heilutetaan nyrkkiä ja lauletaan niitten lauluja mukana. Osaan kaikkien niitten biisien sanat ulkoa. Mulla on vaatekaapissa 27 erilaista Iron Maiden t-paitaa. Oon ostanu joka keikalta aina yhden uuden paidan ja sit torilta on löytyny muutama. Sit on tietenki noita Iron Maiden -lippiksiä, -huppareita, -sukkia ja -koristossuja. Pukeudun oikeestaan aina Iron Maiden -vaatteisiin ja kun kavereitten kanssa liikutaan kylillä, niin meillä on kaikilla aina Iron Maiden-paidat päällä. Niistä meijät tunnistaa.

Viime kesänä ku Iron Maiden -sesonki oli kuumimmillaan mentiin tossa Albertinkadulla jätkien kanssa kaljalle yhteen baariin, mutta siellä sisällä olikin ihan hirvee jengi (ainaki kymmenen) Metallica-paitasia isoja jannuja. Tilattiin siinä sit kuitenki kaljat, mutta ennenku edes ehdittiin istua alas ni nää isot Metallica-paitaset tyypit tuli tönimään Patea, joka on meistä pienin ja sillä on rillit. Olis pitäny arvata siitä ikkunassa roikkuvasta Metallica-huivista, että tähän baariin ei kannata mennä, mutt siinä vaiheessa oli myöhästä enää perääntyä. Kunnon iso tappeluhan siitä sit tuli. Annettiin niille vitun urpoille Metallican kannattajille sellanen selkäsauna mitä ne ei ihan heti unohda...

Suhtaudun musiikkiin äärimmäisellä intohimolla ja hartaudella. Kuuntelen sitä koko ajan tauotta ja vaatekaapissani t-paidat, joissa ei ole jonkun bändin logoa ovat vähemmistössä. Olen koko ajan innoissani uudesta musiikista, mutta vanhat suosikit säilyvät ja niiden takana seison ehdottomana. Keskustelen mielelläni musiikista muiden yhtä intohimoisesti siihen suhtautuvien kanssa, mutta harvoin musiikkikeskustelut yltyvät kinaksi tai sanaharkaksi. Useimmiten joku pöytäseurueesta ottaa vanhan (ja typerän) "Ei mielipiteistä voi kiistellä" -kortin esiin ennen kuin kukaan ehtii edes korottaa ääntään. Pixies on minusta maailman kaikkien aikojen paras bändi, mutta en minä silti lyö ihmistä, jonka mielestä Rolling Stones on parempi.

Eilen illalla "jalkapallonystävät" keskeyttivät väkivaltaisesti yhden kiinnostavimmista dj-keikoista mitä Turussa on ollut tarjolla pitkään aikaan. Onneksi en ollut itse paikalla enkä edes Turussa siinä vaiheessa kun tuopit ja tuolit alkoivat lentää ja kaliforniasta asti paikalle saatu Sublime Frequencies levy-yhtiön dj joutui pakkaamaan levynsä ja pakenemaan seurueineen paikalta. Hienoa, että vahingoilta säästyttiin muutamia mustelmia ja ruhjeita lukuunottamatta, silti tällainen käytös ylittää ymmärrykseni täysin.

Miksi juuri jalkapallo on urheilulaji, joka kerää ympärilleen väkivaltaisia idiootteja, joiden mielestä vastustajajoukkueen kannattajia tai, jopa tietämättään väärän värisiin asusteisiin pukeutuneita, ihmisiä voi solvata tai jopa fyysisesti loukata? Miksei ole olemassa fanikerhoja 110-metrin aitojen parhaimmille juoksijoille? Fanikerhoja, jotka haastaisivat riitaa toistensa kanssa ja kävisivät kännäämässä ja laulamassa aitajuoksu-kannatuslauluja yleisurheilukisojen katsomossa? Fanikerhoja, jotka teettäisivät Juha Sock -tarroja ja kävisivät liimailemassa niitä Mikko Halvaria kannattavien baarien vessoihin? Mikseivät Formula ykkösiä intohimoisesti katsovat marssi isoina seurueina baareihin Heikki Kovalais -lippua liehuttaen katsomaan sunnuntain kisaa ja juomaan litrakaupalla olutta?

Miten ylipäänsä urheilufanius eroaa näin selkeästi musiikkifaniudesta? Toki tiedostan, että ihmisten harrastusvalinnat vaikuttavat heidän sosiaaliseen statukseensa ja moniin tilanteisiin läpi heidän elämänsä. Siellä missä minä kävin kouluni, meitä ruipeloita poikia jotka kasvattivat pitkän tukan, pukeutuivat hevibändien paitoihin ja ottivat korvakorut pidettiin "homoina", joka oli yläasteikäiselle epävarmalle pojalle pahin mahdollinen solvaus. Meidän koulujamme hallitsivat "jockit", urheilijanuorukaiset, jotka pelasivat Rauman Pallo-Iiroissa, käyttivät mäkihyppääjien suosimia Mäser-vetoketjupooloja ja menivät koulun jälkeen videopelaamisen sijasta urheilutreeneihin. Taannoin kuulin tuttavalta, että pohjoisessa, Oulun korkeudella, valtasuhteet olivat päinvastaiset. Hevarit olivat niitä koulun "kovia jätkiä" ja urheilijoita pidettiin nössöinä.

Se, miten jalkapallohuliganismi, joka istuu erinomaisesti brittiläiseen yksikulmakarvaiseen ja huonohampaiseen lad-mentaliteettiin on saanut näin vahvaa jalansijaa Suomesta on minulle suuri mysteeri. Suomalainen jalkapallo on tasoltaan parhaalla tahdollakin sanottuna melko heikkoa, eikä täkäläisiä otteluja katsomassa käy kuin kourallinen ihmisiä, jos niitä verrataan todellisten jalkapallomaiden matseihin. Jopa eilisen kaltaisissa paikallisjoukkueiden derbyissä tunnelma on melko kädenlämpöisen haalea verrattuna suuren maailman potkupallo-peleihin. Tässä maassa ei yksinkertaisesti ole riittävästi kasvupohjaa jalkapallohuliganismille, mutta silti se rikkaruohon lailla aina jostain raosta pilkistää.

Ideaalimaailmassa mustavalkoraidallinen kaulahuivi on ainoastaan mustavalkoraidallinen kaulahuivi. Ei merkki kantajansa TPS-faniudesta. Jalkapalloa on kiva katsoa, ja omaa joukkuetta kiva kannattaa, mutta siinä vaiheessa kun sen takia tekee mieli rikkoa irtaimistoa tai tehdä vakivaltaa toista ihmistä kohtaan se muuttuu yläastepoikien masentavaksi isotteluksi. Eilinen oli tästä ääriesimerkki. Ihmiset, jotka kiirehtivät Helsingistä Flow -festivaalilta takaisin Turkuun näkemään Mark Gergisin dj-keikan pääsivät sen sijaan todistamaan helteiden typeryydeksi tiivistämää fanaattisuutta pahimmillaan.

Anteeksi Jeti-Klubi, anteeksi Mark Gergis, tämä on Turku.

Progressiivinen hiustenlähtö

Jälleen on vuorossa uusinta. Tämä kirjoitus julkaistiin alunperin Suen kolumnina keväällä 2006. Sen käsittelemät aiheet eivät kuitenkaan vanhene koskaan.

"Aikoinaan keskusteltiin paljon siitä onko homoseksuaalisuus synnynnäistä vai johtuuko se ympäristötekijöistä kuten kasvatuksesta tai varhaisista ihmissuhtesta. Viime aikoina omaa mieltäni on puolestaan askarruttanut kysymys siitä, aiheuttaako progressiivisen rockin kuuntelu kaljuuntumista vaiko kenties toisinpäin. Empiiristen tutkimusteni valossa olisin valmis väittämään, että asioilla ei ole ollenkaan syy- ja seuraussuhdetta, mutta yhä kasvava progepopulaatio pälvikaljuineen ja alati nousevine hiusrajoineen osoittaa toisin.
Oma hiustenkasvuni ei näytä hidastumisen merkkejä, eikä hiusrajani ole mainittavasti kohonnut huolimatta siitä, että viime aikoina soittimessani ovat miltei huolestuttavalla taajuudella pyörineet Magman ja Canin varhaistuotanto. Toisaalta hiusteni - tai sen puoleen muunkaan karvoitukseni - kasvu ei ole myöskään juurikaan kiihtynyt vaikkakin suuren osan viimeisen puolen vuoden musiikillisesta ruokavaliostani ovat muodostaneet Black Sabbath ja Judas Priest lukuisine johdannaisineen. Teoriaani tukee kuitenkin se tosiasia, että valtaosa tietämistäni progen harrastajista edustaa hiusmalliltaan lähinnä Juice Leskisen suomirockiin menestyksellä lanseeraamaa takaa pitkä, keskeltä kalju –koulukuntaa.
Progressiivinen rock syntyi 60-luvun lopulla psykedeelisen rockin äpärälapsena. Itse sana progressiivinen kääntyy sen enempiä miettimättä edistykselliseksi. Todellinen edistyksellisyys ei kuitenkaan tänä päivänä löydy levykaupan progehyllyä kansoittavien Dream Theaterin tai Flower Kingsin itsetarkoituksellisista tahtilajin vaihdoksista tai pompööseistä teema-albumeista vaan aivan toiselta osastolta. Viimeisten muutaman vuoden aikana todellinen proge on tehnyt vahvaa paluuta pääasiassa Mars Voltan, Coheed & Cambrian ja Mewn kaltaisten bändien ansiosta. Samaan aidosti edistyksellisen musiikin sarjaan voitaneen lukea myös Liarsin, TV On The Radion ja Oneidan kaltaisten bändien rajoja hakeva tuotanto. Kaikki kolme New Yorkilaisbändiä ovat saaneet alkunsa samasta 2000-luvun alun New York-skenestä, kuin The Strokes, Interpol ja The Braverykin. Siinä missä viimeksimainitut ovat kuitenkin huonoimmillaan tyytyneet tunnettujen jälkipunk-bändien näkemyksettömään jäljittelyyn, ovat ensinmainitut samoista lähtökohdista onnistuneet luomaan kokonaan omat, rikkaat musiikilliset maailmansa.
Itselleni yksi musiikin ehdottomasti tärkeimmistä ominaisuuksista on aina ollut sen mielikuvituksellisuus, yllättävyys, sense of wonder, sanalla sanoen luovuus. Valtaosasta tämän päivän populaarimusiikkia tuo sense of wonder ja luovuus nimenomaan puuttuvat. Raha ratkaisee, eikä suuren levy-yhtiön liukuhihnaltaan suoltama jälkipunk ei ole yhtään sen kiinnostavampaa kuin saman yhtiön toiselta tuotantolinjalta valmistuva R&B-tusinapop. Molemmat ovat kulutushyödykkeitä ilman suurempia taiteellisia pyrkimyksiä siinä missä vaikkapa Siwan kylmäkaapista löytyvä maito tai kananmunat. Tänä päivänä kaikkein mielenkiintoisin musiikki onkin luomua, pienten kasvattajien vapaasti kasvattamaa ja myydään useimmiten reilun kaupan periaatteella. Jos hinta haastavan ja mielenkiintoisen musiikin kuuntelusta on maksettava persnahan sijasta päänahalla, olen siihen valmis. Mieluummin kuuntelen Liarsia päälaki kaljuna kiillellen kuin Killersiä tai Braveryä tuuheita hiuksiani föönaten.
Myös lääketeollisuus on pannut merkille vallitsevan proge-tendenssin ja sen oheisilmiöt. Johtava (lue eniten markkinoitu) kaljuuntumisen estolääke Rogaine on vihdoin löytänyt itselleen ja markkinoinnilleen oikean kohdeyleisön. Mikä voisikaan olla hedelmällisempi maaperä kaljuuntumishysterian lietsomiselle kuin Rumban lukijakunta? Kuka maailmassa pelkäisi kaljuuntumista enemmän kuin nuoruutensa perään ikuisesti haikaileva popparipopulaatio? Mainos yhdistää oivallisesti kaljuuntuvien ikäluokkien kiintymyksen vinyyli-formaattiin ja ennen niin tuuheisiin hiuksiinsa. Ellei peilin edessä vinyylilevy menneen afronsa korvikkeena poseeraava mies valtavine levykokoelmineen lisää Rogainen kysyntää ikääntyvien Rumban tilaajien keskuudessa, on maailmassa virhe."

Katkera kalkkis

Joskus minun nuoruudessani ikääntyneitä ihmisiä, jotka eivät olleet enää ajan hermolla, hip ja cool kutsuttiin fossiileiksi tai kalkkiksiksi. En tiedä mistä kalkkis sana juontaa juurensa, mutta luultavasti sillä on jotain tekemistä verisuonien kalkkeutumisen kanssa.

Vähän samaan tapaan kuin rillipää-statuksen voi saada vaikka näkökyky kelpaisi hävittäjälentäjälle eikä olisi koskaan käyttänyt silmälaseja, niin kalkkiskin voi olla jo kuudentoista vuoden iässä. Kuten rillipäisyys, myös kalkkeutuneisuus ovat pikemminkin henkisiä, kuin fyysisiä tiloja. Jokainen meistä tuntee rillittömiä rillipäitä, jotka humalaisessa baarikeskustelussakin kokevat tarpeelliseksi oikaista asiavirheitä tai väärin äännettyjä englanninkielen sanoja. Kalkkikset ovat, jos mahdollista, vieläkin pahempia.

Viime lauantaina olimme bändimme, Nightsatanin kanssa keikalla Helsingissä, Rautatientorilla sijaitsevassa soittoruokalassa. Kaksi kolmasosaa bändistä tyttöystävineen saapui paikalle juuri ja juuri ajoissa sovittuun kello kuuden load-in aikaan ja kolmaskin tuli parahiksi ennen kuin lukujärjestykseen merkitty klo 20:30 soundcheck oli määrä alkaa. Talon oma miksaaja antoi itsestään aluksi ihan mukavan kuvan. Kun olimme pystyttäneet kaksi kolmasosaa soittimistamme, hän ilmoitti, että ei aloiteta soundcheckiä ennen kuin kolmaskin soittaja on paikalla. Ei mitään kiirettä siis. Kun toinen kosketinsoittajamme sitten saapui paikalle tismalleen ajoissa soundcheckiin ja pystytti kamansa, alkoi ketjussa tupakoiva, harmaakasvoinen miksaajaystävämme silminnähden hikeentyä.

"Voisitko vaan pystyttää niitä vitun kamojas ja jättää juttelemisen vähemmälle?", kysyy miksaaja toiselta kosketinsoittajaltamme. Emme vastaa mitään. Kosketinsoittaja pystyttää kamoja. "En ymmärrä miks ne sun perkeleen rummut ei oo balanssissa?", huutaa röökinaama-miksaaja rumpalillemme. Olemme hiljaa ja jatkamme soundcheckiä. Pian harmaakasvoinen miksaaja opettaa meille miten mikrofoniständi oikeaoppisesti pystytetään. Hyödyllinen taito, mutta sekin opetetaan meille kuin olisimme koiranpentuja ja olisimme juuri kusseet lavalle. Kuonojamme hierotaan kusilätäkköön niskasta pitäen ja meille toistellaan samaa asiaa vihaisella äänellä.

Ymmärrän, että Nightsatan ei ole tämän maan tärkein ja tunnetuin bändi, mutta olisin silti taipuvainen sanomaan, että kadunmieheltä kysyttäessä Nightsatanin nimi on tunnetumpi kuin sen helsinkiläisen ääniteknikon nimi, joka meihin pahaa mieltään ja ahdistustaan purki. Me olimme tulleet Helsinkiin tanskalaisen Hola Ghostin pyynnöstä lämmittelemään heitä. He halusivat nimenomaan meidät soittamaan heidän kanssaan. Miksaaja olisi voinut olla ketä tahansa, joka osaa käyttää mikseriä ja valopöytää, mutta illan pääesiintyjä oli valinnut meidät, koska piti meidän 70-80 -lukujen roskaelokuvien soundtrackeista ammentavasta soundistamme niin kovasti.

Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen eikä varmasti myöskään viimeinen kerta kun keikkareissuillamme törmäämme miksaajaan, baarimikkoon tai ovimieheen, joka on omasta mielestään suurempi rocktähti kuin illan bändit. Niitä tuntuu riittävän Suomen joka kolkassa. Tietenkin saattaa olla, että jonkun baarin miksaaja on niin vitun hyvä miksaamaan, että ihmiset maksavat 10 euron pääsylipun vain päästäkseen kuulemaan hänen korviahivelevän hienosti miksaamia keikkoja. Bändillä ja musiikinlajilla ei niin väliä. Useimmiten asia on kuitenkin toisin päin. Ihmiset tulevat bändien, eivät klubien työntekijöiden takia illanviettoon juuri tiettyyn baariin sinä tiettynä iltana. Miksaaja on siellä palvelemassa bändiä ja yleisöä, ei toisin päin.

Vanha totuus on se, että epäonnistuneista rocktähdistä tulee rocktoimittajia, dj:tä, graafikkoja ja ilmeisesti nyt myös miksaajia ja baarimikkoja. Luultavasti katkeroitunut harmaakasvo oli 90-luvulla soittanut jossain Rockin SM-kisat voittaneessa unohdetussa kokoonpanossa kitaraa, mutta bändin basisti oli lähtenyt soolouralle ja myynyt satojatuhansia levyjä hittibiisinsä, joka kertoi hänen vanhan kaverinsa isän saksalaisesta arvo-autosta, siivittämänä. Vähemmästäkin sitä menettää elämänilonsa, alkaa polttaa tupakkaa, rasvoittuu ja katkeroituu. Eikä tuo vaihto rocktähdestä miksaajaksi lopulta ollut ollenkaan huono valinta. Olen kohtalaisen varma, että tuo vittuileva röökinaama-miksaaja sai tuosta illasta enemmän palkkaa, kuin me kolme yhteensä.

P.S. Kun illan pääbändin aikana menin naispuoliselta baarimikolta kysymään energiajuomaa, koska joutuisin ajamaan vielä yön aikana kotiin Turkuun, hän kohteli minua aivan yhtä hyvin kuin miksaajamme aiemmin illalla. Ehkä tämä oli sittenkin vain talon tapa.

P.P.S. Suunnittelin tommosen uuden logon Nightsatanille eilen aamulla kun se vanha oli aika hankalan mallinen. Musta mää tavoitin aika hyvin sen Judas Priest-hengen, jota lähdin hakemaankin.

Graafista suunnittelua

Jos aivan rehellisiä ollaan, niin kyllä minä näen itseni ennemminkin julisteentekijänä kuin graafisena suunnittelijana. Seuraavassa linkki kansioon, jossa on pikkuriikkinen osa tekemistäni julisteista viimeisen muutaman vuoden ajalta. Lisäilen niitä tuonne kun saan valikoitua lisää ja muunnettua sopivaan formaattiin. Tyytyväisin olen ehkä tuohon Sussudio-julisteiden linjakkaaseen sarjaan, joista kahta lukuunottamatta kaikki on tehty nollasta sataan itse, ilman netistä haettua sisältöä.

Kritiikin pikkujoulut

Vuonna 2004 joku lukija penäsi Sue-lehdeltä objektiivisempia levyarvioita, jotka eivät peilaisi kirjoittajansa mielipiteitä vaan kertoisivat levyistä jonkinlaisen absoluuttisen totuuden. Minusta tämä oli täysin paradoksaalinen ajatus, josta saisi hyvän, aivoja hiostavan Michel Gondry -tyyppisen elokuvan. Sen sijaan, että olisin tehnyt elokuvaa, kirjoitin lukijalle vastauksena kolumnin.

"Suunnattoman addiktioni levyihin ylittää ainoastaan vielä suurempi addiktioni erilaisiin lehtiin. Viime viikolla hieroin tuttavuutta kahden täkäläisittäin uuden lehden kanssa. Tai tarkemmin ottaen yhden uuden ja yhden vanhan ja rakkaan tuttavan. Uusi tuttavuus oli brittiläinen musiikkilehti Clash, jonka neljäs numero ulotti levikkinsä täkäläisiinkin lehtipisteisiin Vanha tuttu puolestaan oli Yhdysvalloista alkunsa saanut poliittisesti äärimmäisen epäkorrekti ilmaisjakelulehti Vice, joka kaikessa hiljaisuudessa rantautui Skandinaviaan.
Näiden kahden lehden limittäinen selailu herätti huomaamaan ”kritiikin” ja kritiikin hienovaraisen eron eri julkaisuissa. Räävittömyydestään tunnettu elämäntapalehti Vice arvostelee kärkevästi ja välillä tarpeettomankin ilkeästi kaikkea levyistä pornoleffojen kautta kadunmiesten pukeutumiseen. Vicen levyarvioiden pisteytys on skaalattu nollasta kymppiin, eikä koko skaalaa todellakaan pelätä käyttää. Salanimien takana piileksivät kriitikot lyövät surutta lyttyyn kaiken epätrendikkään tai vaihtoehtoisesti kehuvat varauksettomasti ja vuolaasti omia suosikkejaan.
Brittiläinen Clash puolestaan edustaa levyarvioillaan kritiikin toista äärilaitaa. Sen nimettöminä pysyttelevät levyarvostelijat eivät anna levyistä ollenkaan arvosanoja. Lehden lyhyesti kirjoitetut arviot eivät tahdo sanoa poikkipuolista sanaa yhdestäkään julkaisusta. Clashin ”kriitikoiden” korvissa kaikki musiikki tuntuu olevan hyvää. Lehden nelosnumeron 36:sta levyarviosta ainostaan yksi kritisoi kohdettaan kiltisti, mutta heti perään havahtuu perumaan sanansa. Lehden arviosivut oletettavasti hyväksytetään levy-yhtiön edustajilla ennen julkaisuaan. Syy tähän löytyy myös selailemalla lehteä. Samat artistit joiden päitä arviosivuilla taputellaan täyttävät myös pääosan lehden mainostilasta ja kirjoitetusta sisällöstä. Älä pure kättä, joka ruokkii sinua.
Kumpikaan edellämainituista lehdistä ei kuitenkaan varsinaisesti edusta kaivattua rakentavaa musiikkikritiikkiä. Clash on levy-yhtiöiden talutusnuorassa sievästi sipsuttava sylikoira, jonka äänijänteet on leikattu ärsyttävän haukkumisen hiljentämiseksi. Vice puolestaan on luonnevikainen piski, joka haukkuu ja paskantaa nurkkiin koska rakastaa omaa ääntään ja hajuaan. Näistä kahdesta Vice on kuitenkin ehdottomasti viihdyttävämpää luettavaa ilkeytensä ja piikikkyytensä takia. Sen arviosivut eivät anna syytä lähteä levykauppaan, mutta nokkeluudellaan ja kielellisellä ilotulituksellaan tarjoavat ainakin hauskaa luettavaa.
Älykästä ja rakentavaa musiikkikritiikkiä kevyen viihteen sijaan janoava hakeekin käsiinsä Vicen tai Clashin sijaan Mojon tai Uncutin kaltaisia ”vanhojen miesten” musiikkilehtiä, joiden kriitikot ovat paneutuneet asiaansa ja tuntevat taustansa. Ainoa varjopuoli näissä lehdissä on niiden suuntautuminen niin sanottuun ”Classic Rockiin”, joka ei ainakaan minulle paljoa elämyksiä tarjoile. Siksi onkin ilo huomata, että paras rock-kritiikki kirjoitetaan Suomessa ja suomeksi. Kolme suurta kotimaista rocklehteä ja maan suurimman päivälehden viikkoliite tarjoavat parhaan ja asiantuntevimman kritiikkikattauksen kaikilta populaarimusiikin osa-alueilta. Samuli Knuuti, Ilkka Mattila ja tämän lehden sivuilta tuttu Ari Väntänen – vain muutamia mainitakseni - onnistuvat kirjoituksissaan parhaimmillaan usein yhdistämään Uncutin ja Mojon juurtajaksavan taustatyön Vicemäiseen nokkeluuteen ja verbaali-iloitteluun. Tuloksena on yhtä aikaa viihdyttävä ja asiantunteva kirjoittaminen, josta brittiläisillä ja amerikkalaisilla olisi paljon opittavaa.
Lopuksi on vielä todettava ettei objektiivista kritiikkiä olekaan. Objektiivinen kritiikki on jo sanayhdistelmänä paradoksaalinen ja itsensä kumoava käsite. Jokainen levyarvostelija kantaa harteillaan kymmenien vuosien omien mieltymystensä painolastia, josta jokainen kirjoitettu levyarvio peilaa. Lukijan tehtävä on löytää kriitikoista se, jonka mieltymykset lähinnä vastaavat hänen omiaan. Itse olen vuosien varrella oppinut ikään kuin tuntemaan suosikkikirjoittajani. Tiedän mistä he pitävät, miksi he pitävät siitä ja osaan tämän kautta verrata heidän kirjoituksiaan omiin mieltymyksiini. Tämä on temppu, joka jokaisen rock-kritiikin kuluttajan on elintärkeää oppia."