Eilen iltapäivästä lueskelin todella pitkästä aikaa vanhoja Sue-lehden kolumnejani vuosilta 2004-2006 ja yritin miettiä, että miten hyvä ja lukemaan houkutteleva kolumni oikein kirjoitetaan. Omat tekstini tuolta ajalta tuntuivat nyt aavistuksen naiiveilta, mutta samaan aikaan ne olivat hyvin kärkeviä ja mielestäni osuivat maalitauluunsa vähintään yhdeksässä kertaa kymmenestä. Olin kirjoittanut pienistä vitutuksen aiheista, jotka olin mielessäni kasvattanut kerrostalon kokoisiksi epäkohdiksi.
Olin kirjoittanut siitä, miten H&M on alkanut valmistaa ja myydä Led Zeppelin -paitoja, siitä miten MTV ei päiväsaikaan näytä enää musiikkivideoita vaan pelkkää realityä ja siitä miten Dressman - kirottua sentään - käytti mainoksessaan Ladytronin musiikkia ja miten en enää koskaan pysty kuuntelemaan Witching Hour -levyä samoin korvin. Mitättömiä asioita, joista minä tein itselleni merkityksellisiä ja tärkeitä kirjoittamalla niistä.
Nyt noita lukiessani ymmärrän miksi kolumniani sekä vihattiin, että rakastettiin intohimoisesti. Olin täysin armoton ruoskiessani vihani kohteita. En säästellyt sanoja enkä loukkaavia vertauskuvia. Annoin ihmisten todella tietää mitä mieltä minä olin asioista ja pidin omaa mielipidettäni ainoana oikeana totuutena. Ei kolumnistin tarvitse käydä vuoropuhelua lukijoidensa kanssa, eihän kolumnisti yleensä koskaan edes kohtaa lukijakuntaansa.
Kolumnini loppuaikoina kun olin jo työssä levykaupassa asiat kuitenkin muuttuivat. Työpaikallani alkoi käydä lukio-ikäinen poikajoukko, jotka supattelivat aina keskenään ja osoittelivat minua sormella. Erään iPodien valkoiset kuulokkeet kevyesti rasismiin linkittäneen kolumnin julkaisun jälkeen he tulivat taas kerran kauppaan mustat kuulokkeiden johdot korvistaan roikkuen, nostivat nyrkit pystyyn ja sanoivat minulle hiljaa "black power". Silloin ymmärsin, että minulla ja kolumnillani oli faneja.
Kerran kolumnini taisi jopa pelastaa minut kunnon selkäsaunalta. Olin tapani mukaan oikaisemassa Dynamon dj-keikalta kotiin Turun torin halki öiseen aikaan kun keskusta on kaaoksen voimien vallassa. Juuri lähestyessäni torin kulmaa alkoi varjoista hiipiä uhkaavan näköisiä parikymppisiä, jotka selvästi olivat päättäneet löylyttää minua pillifarkkujeni tai ehkäpä viiksieni inspiroimana. Juuri kun kaljupäät olivat lähestymässä minua, kuului kimakka kuoro: "Älkää sitä! Se on Urho Tulitukka!" Kaljupäiden tyttöystävät olivat selkeästi Suen lukijakuntaa. Pojat tekivät tilaa tyttöystäviensä toiveesta ja minä jatkoin matkaa kotiini huojentuneena. Kynä totisesti on joskus miekkaa mahtavampi.
Kolumni on formaatti, joka minusta vaatii itselleen myös hieman tilaa. Siihen muutamaan sataan sanaan, jonka esimerkiksi Nyt-liite tarjoaa musiikkikolumnisteilleen en minä saisi mahtumaan edes kovin hyvää levyarvostelua. Ei minulla ole tapana jaaritella, mutta jos minulla on omasta mielestäni painavaa asiaa, niin kyllä sen tiivistäminen Nyt-liitteen musiikkikolumnin mittaan tuottaisi suurta tuskaa. Vuolas-sanaisen ihmisen Facebook-statuksetkin ovat parhaimmillaan jo liki samanmittaisia kuin Nyt:in kolumnisteilleen tarjoama tila. Tiivistäminen on kirjoittajalle tärkeä taito, mutta rajansa kaikella.
Minulle hyvän kolumnistin tärkein taito on tiivistämisen sijasta kyky tehdä teräviä havaintoja ja huomioita mitättömältä tuntuvista ja arkipäiväisistä asioista ja kirjoittaa niistä parhaimman taitonsa mukaan hyvää tekstiä. Yleensä aina ne asiat löytävät kaikupohjan lukijoista. Joku muukin on miettinyt samaa, mutta ei ole osannut pukea sitä sanoiksi puhuakseen asiasta edes kaverilleen ja nyt "tämä tyyppi, tämä kolumnisti kirjoittaa just mun ajatuksista." Joskus käy päinvastoin ja silloin ponnaripäinen nelivitonen hevari tulee levykauppaan, sanoo: "Hei jätkä, sun kolumnit on ihan paskoja." ja ostaa uusimman Helloweenin levyn.
Sekin on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti