Jiu Jitsu -Ambulanssikuskit

Joskus ammoisina aikoina 2000-luvun alussa minä piirsin sarjakuvaa työkseni. Sarjakuvan nimi oli Kung Fu -Poliisit ja se ilmestyi Helsingin Sanomien Nyt litteessä. Tuohon aikaan en pitänyt sarjakuvaamme mitenkään suurena juttuna. Toki siitä julkaistiin kaksi kovakantista sarjakuva-albumia ja kiersimme kirjamessuilla todella isojen julkkisten kanssa puhumassa kirjoistamme, mutta silti en osannut nähdä sitä ihan oivaltavaa blaxploitaatio-parodiaa kummempana juttuna. Vasta viime aikoina olen todella tajunnut, että miten suuren yleisön me todellisuudessa sarjakuvallamme tavoitimme ja miten monet yllättävätkin tahot siitä pitivät. Monia vuosia lopettamisenikin jälkeen muutamat kaverini kutsuivat minua Kung Fu -Tomiksi, joka oli samaan aikaan sekä imartelevaa, että jotenkin häiritsevää. En minä halunnut persoonani tulevan määritellyksi työni kautta enkä varsinkaan työn kautta, jota en ollut tehnyt enää pitkään aikaan.

Kung Fu -Poliisit sai mediassa ristiriitaisen vastaanoton. Monet lehdet pitivät sitä nerokkaana uutena juttuna kun taas Ilta Sanomien silloinen sarjakuvatoimittaja ei pitänyt sitä sarjakuvana alkuunkaan. Tottapuhuen Kung Fu -Poliisit olikin jonkinasteista epäsarjakuvaa siinä, että se leikitteli usein totuttujen konventioiden kanssa. Koko strippi saattoi koostua yhdestä isosta ruudusta, jossa ei ollut perinteistä punchlinea ollenkaan ja toisaalta Butch, Marley ja Noboru tuntuivat aina tiedostavan olevansa kaksiulotteisia sarjakuvasankareita, mutta eivät antaneet sen häiritä puuhiaan.

Lopetimme Kung Fu -Poliisit käsikirjoittajan ja minun jonkinasteisen välirikon vuoksi parin vuoden jälkeen. Minä olin tuohon aikaan "taiteilijaluonne" (lue laiska vätys), jota kiinnosti enemmän levyjen soittaminen ja hauskan pitäminen kuin oman sarjakuvamme markkinoiminen tai edes piirtäminen. Käsikirjoittajakumppanini oli puolestaan hyvinkin bisneshenkinen hahmo, joka potki minua laiskalle perseelleni kunnes minua alkoi vituttaa. Tähän kaatui Kung Fu -Poliisit ja muutamaa pienempää juttua lukuunottamatta unohdin sarjakuvan pitkäksi aikaa.

Yhtenä iltana äitini soitti ja kysyi oliko minulla televisio päällä. Televisiosta tuli tuolloin upouuden piirrossarjan, Pasilan ensimmäinen jakso ja äitini halusi tietää, että oliko minulla näppini pelissä siinä. Pasilan piirrostyylissä en vieläkään suostu näkemään samankaltaisuuksia oman piirostyylini kanssa, mutta sarjan tavassa kertoa poliiseista, jotka eivät oikeastaan koskaan tehneet poliisintyötä, tunnistin jotain perinjuurin tuttua. Muutamina päivinä tuon jälkeen elättelin ajatusta soitosta vanhalle käsikirjoittajapartnerilleni ja Kung Fu -Poliisien herättämisestä henkiin, mutta ne ajatukset kuolivat pian. Ei jaksanut kiinnostaa tarpeeksi. Sitäpaitsi tuohon aikaan minulla oli päivätyö. Missä välissä minä muka olisin ehtinyt piirtämään sarjakuvia?

Vuosia on taas kulunut ja nyt sunnuntaina ostin vanhan suosikkisarjakuvataiteilijani Charles Burnsin Skin Deep -albumin. Lukiessani sitä, muistin että miten paljon olin joskus rakastanut sarjakuvaa, sen keinoja ja tapoja viestittää, sen kykyä vangita lukijansa toiseen todellisuuteen. Halusin taas alkaa sarjakuvapiirtäjäksi, mutta minulla ei ollut enää tarinoita kerrottavana. En tiedä onko minulla koskaan ollutkaan. Monet Kung Fu -Poliisit -jutut, kuten vaikkapa tuo ylläoleva, olivat saaneet alkunsa minun ideoistani, mutta niiden kirjoittaminen sarjakuvakäsikirjoituksiksi olisi ollut kokonaan toinen juttu.

Sarjakuvan käsikirjoittaminen on taito, jota minulla ei luultavasti ole. Hyvien ideoiden lisäksi sarjakuvakäsikirjoittajalta vaaditaan kykyä tiivistää tarina kolmeen tai neljään ruutuun ja jaksottaa se juuri niihin tarinan kannalta olennaisimpiin pariin kolmeen pysäytyskuvaan. Tietenkin voisin lähestyä ongelmaa vaikka niin, että alkaisin piirtää amerikkalaistyylistä omaelämäkerrallista sarjakuvaa ja sen sijaan, että lukisit nyt tätä blogitekstiä, lukisitkin sarjakuvaa minusta kirjoittamassa tätä blogitekstiä, mutta luulen, että minulle sopii paremmin strippimitta ja jokseenkin humoristinen ote. Ei facebookkaamisessa, levyjen kuuntelemisessa ja syntetisaattorien korjaamisessa taida olla riittävästi aihetta sarjakuvan tarinaksi.

Jos sinä uskot, että sinulla on helvetin hyviä ideoita sarjakuvaan (mielellään strippimuotoiseen), kykyä myös jäsentää nuo ideat A4 paperille selkeään muotoon ja etsit jutuillesi kuvittajaa, niin täällä on suht kokenut piirtäjä vailla tarinoita. Älä epäröi ottaa yhteyttä.

Kolmannen luokan yhteys

Olimme eilen illalla Emmin kanssa pitkästä aikaa teatterissa. Voi olla, että seuraavaan teatterikäyntiimme kuluu vieläkin pidempi aika. Eilen päätimme nimittäin lähteä puoliajalla pois koska tämä esitys ei selkeästi ollut ihan meidän juttu. En ole luovuttajatyyppiä. En yleensä koskaan jätä elokuvaa tai kirjaa kesken vaikka se olisi miten huono tahansa, mutta nyt oli pakko. Olisi ollut tyhmää tuhlata hienoa kesäiltaa loman viimeisellä viikolla istumalla teatteriesityksessä, joka ei onnistu herättämään juurikaan muita tunteita kuin sietämätöntä myötähäpeää ja pakokauhua.

Kävelimme puoliajalla ulos emmekä katsoneet taaksemme. Tuo päätös tuntui monella tapaa hyvältä. Tunsin olevani selkärankainen mies kun minulla oli kanttia ilmaista tunteeni teatterinäytöstä kohtaan. Tunsin yhteenkuuluvuutta tyttöystävääni, koska olimme molemmat ajatelleet samaa koko ensimmäisen puoliajan. Tunsin samanlaista vapaudentunnetta, jonka irtisanoutuminen vakituisesta työpaikasta oli aiheuttanut reilua kuukautta aiemmin. Kävelimme tavarataloon, ostimme muutaman hyvän oluen ja nachoja ja menimme omalle parvekkeellemme juttelemaan.

Kyseinen teatterinäytös oli Aulassa esitettävä Juha Vuorisen tekstiin perustuva ja Linnateatterin tuottama Juoppohullun Päiväkirja, jonka jokainen sekunti kieli huonoudellaan alkuperäistekstin päätähuimaavasta paskuudesta. En minä ole tosikko, minustakin on hauskaa kun joku yllättäen pieraisee, mutta se, että äänimies painelee pierunappia kolmen minuutin ajan samalla kun näyttelijä nostelee koipiaan ja mietiskelee ääneen, että onko paskantanut sohvalleen ei minusta ole hauskaa. Jos olisin vielä Kourujärven Ala-asteen kolmannella luokalla, olisin varmasti nauranut kippurassa, mutta jotenkin näin aikuisiässä sitä kaipaa muutakin kuin pieruääniä ja kirosanoja huvittuakseen. Näyttelijöissä ei ollut mitään vikaa, he tekivät vain työtään, mutta kun kirjailija on keksinyt hahmoilleen niinkin hauskoja nimiä kuin Piia Pimpero ja kirjoittanut päähenkilön naapurin avoimen rasistisesti Pizza Enrico -tyyppiseksi maahanmuuttajaparodiaksi, alkaa kenen tahansa ajattelevan ihmisen mitta täyttyä ennen toista puoliaikaa.

Samalla kolmasluokkalaisiin vetoavalla maulla ja taidolla kuin Juoppohullun Päiväkirja on kirjoitettu myös Turun erinomaisen hienon kaupunkifestivaalin DBTL:n ohjelmalinjaus. Kourujärven Ala-asteen kolmasluokkalainen Tomi olisi luultavasti ollut innoissaan päästessään näkemään tuon aikaisen suosikkinsa Yön samalla festivaalilla kuin perisuomalaisen mies-pukeutuu-naiseksi-huumorin ylimmän airuen Marja Tyrnin. Hauskuutta olisi riittänyt myös Eläkeläisten keikalla ja ehkä 9-vuotias olisi saanut vanhempiensa suostumuksella hypätä myös bungee-hypyn ja syödä vatsansa täyteen hattaraa. DBTL:ssä on hauskempaa kuin Tivoli Sariolassa!

Joskus ammoisella 90-luvulla kun asuin vielä Raumalla, muistan silloisen tyttöystäväni kanssa tulleeni DBTL:ään, koska se oli niin "hauska festivaali". Tuohon aikaan en edes käyttänyt alkoholia, mutta silti tai juuri siksi viihdyin festarilla enemmän kuin hyvin. DBTL:ssä soitti 90-luvulla hyviä bändejä ja tunnelma oli maalaispojalle jotenkin nostattava ja suurkaupunkimainen. Yövyimme tyttöystävän kanssa pienessä henkilöautossamme ihan keskustan tuntumassa ja seuraavana päivänä menimme katsomaan lisää elävää musiikkia.

Vuonna 2010 minulle saisi maksaa, että menisin DBTL-festivaalialueelle. On itseasiassa sääli, että tämä nykyinen rockfestivaalin irvikuva saa yhä käyttää tuota nimeä. Joskus kirjainyhdistelmällä oli kiva hieman vaihtoehtoinen klangi, se yhdistyi mielessäni Bad Vugumin, Suuren Kurpitsan tai Like-kustannuksen kaltaisiin vaihtoehtokulttuurin pesäkkeisiin. Se oli lämmöllä tehtyä kulttuurityötä, jota ei tehty dollarinkuvat silmissä vaan pyytettömästi, pyrkimyksenä viihdyttää turkulaisia. Nykyisin tuntuu, että noin 85 prosenttia festivaalin yleisöstä tulee lähikunnista Toyota Corollalla ilman paitaa ja autostereoissa Popedaa. Hienosta kulttuuritapahtumasta on tullut junttikansan kokoontumisajot, joissa musiikki näyttelee toissijaista roolia ja jossa olennaisinta on imeä mahdollisimman paljon Lapin Kultaa tai jotain muuta litkuolutta ja kusta se muutaman tunnin päästä lähiseudun kaduille.

Molempia mainitsemiani kulttuuri-instansseja yhdistää se, että niillä tahkotaan valtavasti rahaa. Juha Vuorisen kirjat myyvät kuin häkä ja DBTL on suositumpi kuin koskaan. Sekä Juha Vuorinen, että DBTL:n järjestäjät ovat tajunneet yhden tärkeän asian. Myös juntit kuluttavat kulttuuria. Karsimalla kaikenlaisen elitismin ja omanarvontunnon tekeleistään he ovat onnistuneet luomaan kulttuuria idiooteille. Äänimiehen pierunappula ja Marja Tyrni tuntuvat korkeammin koulutetusta kansanosasta kenties typeriltä, mutta valtaosaan kansasta ne vetoavat kuin makealta tuoksuva kärpäspaperi siivekkäisiin hyönteisiin.

Olisinpa jälleen kolmasluokkalainen, niin osaisin varmasti nauttia parvekkeellemme kantautuvasta melusaasteesta paremmin.

Heavy & Metal

Tämä teksti julkaistiin Sue-lehdessä loppuvuodesta 2005. Tuohon aikaan kirjoitin Sueen vakiopalstaa, jossa ruodin aina asioita, jotka kulloinkin olivat kiinnittäneet huomioni ja tässä nimenomaisessa kuussa halusin kirjoittaa bändipaitakulttuurin inflaatiosta.


"Viime kuussa todistin kahta tapahtumaa, joissa muoti ja rock-musiikki paiskasivat kättä. Turun Klubilla järjestetty Carlings-farkkukaupan sponsoroima rock-ilta oli pääosin kehnoista bändeistään huolimatta sympaattinen ja lämminhenkinen tapahtuma, jossa rock ja muoti esiintyivät sulassa sovussa. Samalla viikolla jouduin kuitenkin todistamaan myös Helsingin VR-makasiineilla järjestetyn 14oz Sessionsiksi nimetyn ilkeän deittiraiskauksen, jossa muoti otti rockin väkivaltaisesti takaapäin.

Jälkimmäinen tapahtuma sai miettimään rock-musiikin ja muodin suhdetta. Aikana, jona otsikossakin mainittu ruotsalainen vaateketjujätti myy kaukoidässä halvalla ja epäilemättä ilman bändien lupaa tuotettuja valmiiksi nuhjaantuneita bändipaitoja on syytä olla huolissaan rockin integriteetin säilymisestä. H&M on häikäilemättä trendeillä rahaa takova jättiyhtiö, joka valjastaa pop-musiikin jokaisen uuden trendin rahavirtojensa kartuttamiseen. Kun punkista muutama vuosi sitten tuli muoti-ilmiö, ensimmäisenä apajille ehti juuri H&M. Niittivyöt, skottiruudulliset minihameet ja valmiiksi rikkinäiset t-paidat punk-logoin tekivät kauppansa teineille ja ketjun kassakoneet kilisivät. Ilman H&M:ää olisi Suomenkin nuoriso vailla kohtuuhintaisia rekkamieslippiksiä ja niittirannekkeita.

Tällä hetkellä jättiketju myy muun muassa Led Zeppelin ”bändi-paitoja”, jotka ajan hengen mukaisesti on valmiiksi haalistettu ja kulutettu näyttämään siltä kuin paita olisi löytynyt vintiltä faijan hippiaikojen jäljiltä. Kymmenet samanlaiset Led Zeppelin paidat katukuvassa pilaavat kuitenkin tehokkaasti illuusion. Eivätkä nämä paidat olekaan tarkoitettu Led Zeppelinistä pitäville tai edes sitä kuulleille ihmisille. Nämä paidat on tarkoitettu teineille, jotka haluavat lisätä pukeutumiseensa hieman sitä särmää, jota keikalta ostettu Maija Vilkkumaa-paita ei välttämättä tarjoa. Tänä päivänä Judas Priest-paita on valtavirralle ennen kaikkea fashion accessory eikä niinkään todiste kantajansa ylivertaisesta NWOBHM-genren tuntemuksesta. Motörhead-hupparia pidetään koska torahampainen pääkallo ja goottifontti näyttävät siistiltä eikä siksi, että Killed By Death olisi oma suosikkibiisi.

Samaan aikaan kun puhtoisen imagon omaava ruotsalaisketju markkinoi rock’n’roll asusteita se antaa kenkää Kate Mossille, koska brittiläinen juorulehti julkaisee kuvia mainoskasvosta viettämässä rock’n’roll elämää. Tuskinpa Led Zeppelinin pojatkaan 70-luvulla kieltäytyivät kolumbialaisesta vauhtipulverista, mutta Led Zeppelin paitojen poistaminen myynnistä ei herättäisi yhtä laajaa mediakiinnostusta kuin Kate Mossin kengittäminen. Jokaisen lehden suurin kirjaimin otsikoima uutinen myy vaatteita paremmin kuin mainostauluissa poseeraava Moss.
Metallimusiikin vahvistaessa jalansijaansa valtavirrassa eritoten täällä pohjolassa onkin jännittävää seurata miten kauan aikaa menee ennenkuin H&M ottaa valikoimiinsa halvalla valmistetut panosvyöt ja pentagrammi-korvakorut. Puhumattakaan ylösalaisin roikkuvista risti-riipuksista. Miten pitkään menee ennenkuin puhtoisesta H&M myymälästä saa ostaa valmiiksi kulutettuja Dimmu Borgir-paitoja tai farkkuliivejä valmiiksi ommelluin Immortal-ja Burzum-kangasmerkein? Ja kaikki tämä kasvottoman listapopin säestämänä.

Myös toinen ruotsalainen vaatemerkki Nudie on kunnostautunut feikkihevipaitojen saralla. Merkin mallistosta löytyy niinikään valmiiksi kulutettu Chain-paita, jossa esiintyvä irvistävä monsteri muistuttaa erehdyttävästi Iron Maidenin Eddietä. Nudien Chain-paita on hevipaita ihmisille, jotka eivät pidä hevistä, bändipaita ihmisille, jotka eivät pidä bändeistä. Tämä herättääkin väistämättömän kysymyksen. Mitä Children Of Bodomin basisti Henkka tekee kyseinen paita päällään bändin tuoreimman levyn virallisissa promokuvissa? Eikö metallibändin basistille olisi ollut uskottavampaa pukea päälleen paita bändiltä, josta oikeasti pitää, kuin Nudien geneerinen hevipaidan toisinto? Vai onko kuvaussessioissa ollut levy-yhtiön värväämä stylisti, joka on tuonut paikalle uusimmat ja hienoimmat trendihevivaatteet?

Nuoruudessani bändipaita oli tärkeä ja rakas vaatekappale. Paitoja ei saanut kuin tilaamalla muutamasta postimyyntifirmasta tai bändien keikoilta. Torilla myytiin huonolaatuisia kopiopaitoja, kuten tehdään vieläkin, mutta Seppälän valikoimiin eivät Anthrax-paidat kuuluneet. Bändipaita oli ylimmäinen osoitus dedikaatiosta bändiä ja sen musiikkia kohtaan, ei halpahintainen muotiasuste, jolla kerätään rockuskottavuuspisteitä, kuten tänään."

Peliparadoksi

Niin kauan kuin muistan, olen väittänyt, että heti kun kesäloma alkaa minä pelaisin läpi useita pelejä Xbox 360:lläni. Olen nyt ollut viikon kesälomalla ja vasta eilen sain aikaiseksi käynnistää Xboxin ja pelata Borderlandsia muutaman tehtävän eteenpäin. Kaikki muut asiat elämässäni tuntuvat menevän aina pelaamisen edelle.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan videopelejä. Olen rakastanut niitä siitä asti kun 80-luvun alussa kävin luokkakaverini luona pelaamassa CBS Colecovisionilla Zaxxonia ja Turboa. Pian meille tuli kotiin serkkupojan saksasta maahantuoma Commodore 64, jonka isoveljeni kanssa olimme saaneet vanhemmiltamme vakuuteltuamme, että sitä voi pelaamisen lisäksi käyttää koulutehtävien apuna, kuten mikrotietokoneita tuohon aikaan oli tapana mainostaa.

Eräässä kahvilassa Raumalla oli Dragon's Lair -laserlevypeliautomaatti, johon kävimme syytämässä kaikki markat mitä meiltä liikeni. Myöhemmin 80-luvulla Raumalle avattiin jopa ihka oikea pelihalli, jonka vetonaula minulle oli Hard Drivin' -ajopeli, joka vektorigrafiikoineen ja vaihdekeppeineen tuntui ultrarealistiselta autoilulta. Näin jälkikäteen ajateltuna valtavat hyppyrit ja lehmät, jotka vain ammuvat kun niihin törmää autolla eivät sittenkään kuulu realistiseen autoiluun.

Amiga, demoskene ja copypartyt tulivat ja menivät ja 90-luvun alussa pelikonsolien uusi sukupolvi syrjäytti Amigan. Megadrive ja Super Nintendo lupasivat jotain uutta ja toivat oikeastaan ekaa kertaa japanilaisen pelisuunnittelun suuremman länsimaisen yleisön kosketeltavaksi. Itse olin tutustunut kreisiin japanilaiseen meininkiin jo hämäriä teitä minulle päätyneen MSX 2+ -tietokoneen myötä. Nintendoista ja Segoista etenin johdonmukaisesti aina uusiin konsolisukupolviin. Jossain välissä olin hetken verran myös PC-pelaaja, mutta koneenpäivittämisen jatkuva kilpavarustelu tiputti minut kuvioista melko nopeasti. Pelikonsolissa pelit toimivat aina, eivätkä ne edellyttäneet lisäinvestointeja grafiikan tai äänien parantamiseksi.

Vuonna 1995 tuli Sony Playstation, joka muutti koko pelaamisen. Paitsi minun kohdallani. Se, että Playstation teki pelaamisesta "muodikasta" tai hyväksyttävää ei vaikuttanut minuun mitenkään. Minä olin pelannut aina välittämättä siitä oliko se jonkun muun mielestä siisti juttu. Nörtteilystä tuli yhdessä yössä hyväksyttyä ja jopa trendikästä. Sony osti mainostilaa The Facen ja Dazed & Confusedin kaltaisista trendiraamatuista värväsi Chemical Brothersin ja The Prodigyn kaltaisia nimiä tekemään musiikkia futuristiseen ajopeliinsä ja voitti hitaasti puolelleen kaikki kansanosat. Siitä asti on ollut hyväksyttävää, että yli 16-vuotiaalla on telkkarin alla tai vieressä pelikonsoli.

Minulla on aina pitänyt olla se uusin pelikonsoli. Tällä hetkellä olohuoneessa on Wii ja Xbox 360, niiden lisäksi löytyy vielä Nintendo DS ja kymmeniä vintagepelikoneita. Yritän pikkuhiljaa irtautua pelikonekeräilystä rajallisen tilan vuoksi, mutta paljon noita on yhä edelleen. Valitettavasti pelikonekokoelmani on nykyisellään lasivitriineissä eikä niillä pelaa kukaan. Samaan paikkaan voisi piakkoin varastoida ehkä myös nuo olohuoneen paraatipaikalla olevat koneet. Vaikka pelaamisesta tuli yleisesti hyväksyttävä harrastus jo 15 vuotta sitten, minun on edelleen vaikea suoda itselleni aikaa pelaamiseen. Työasiat, ruoanlaitto tai lehden lukeminen ajavat aina pelaamisen ohi prioriteeteissäni.

Ehkä minun on vihdoin aika myöntää, etten ole läpipelaajatyyppiä. Viimeisen vuoden aikana olen tainnut pelata läpi tasan kaksi peliä. Resident Evil IV meni läpi Wiillä pääosin siitä syystä, että kaveri, jonka kanssa sitä aina pelasin piti hommasta huolen. Ilman ulkopuolista kannustusta olisin luultavasti luovuttanut johonkin hankalaan kohtaan. Toinen peli joka meni läpi oli Xboxin loistava latauspeli Shadow Complex, sekin pitkälti siksi, että se oli niin lyhyt ja satuin olemaan todella pahassa flunssassa ja sairaslomalla pelin ilmestymisen aikoihin.

Nykyisin kun pelikokoelman laajuutta rajoittaa viikkorahan pienuuden sijasta ainoastaan hyllytila on liian helppoa ostaa aina uusi peli ja hylätä ne vanhat, jotka olivat kesken. Tällä hetkellä minulla on kesken ainakin Mass Effect, GTA IV, Red Dead Redemption, Borderlands, Dead Space, Resident Evil 5, New Super Mario Bros Wii, Super Mario Galaxy ja varmaan lukuisia muita, joita en edes muista. Pelien nykyisellä ilmestymistahdilla minun pitäisi olla päätoiminen pelaaja, että selviäisin tuosta taakasta kunnialla.

Välitilinpäätös

Kun otin lopputilin levykaupasta kuukausi sitten minulla oli selkeä suunnitelma siitä mitä tulisin jatkossa tekemään. Ajattelin ryhtyväni tekemään niitä asioita, joita tein ennen kuin menin vakituisiin päivätöihin eli kirjoittamista, graafista suunnittelua, pieniä kuvitushommia ja dj-keikkaa. Erona aiempaan ajattelin, että tällä kertaa pyytäisin edellämainituista töistä rahaa.

Nyt kun olen ollut palkallisella kesälomalla viikon ja miettinyt asioita, olen keksinyt yhä lisää asioita, joissa olisin hyvä ja joita haluaisin tehdä. Ajattelin äänittää pari levyllistä musiikkia ja tehdä itse kappaleilleni musiikkivideot. Ajattelin hakea jollekin kustantajalle tekemään kirjankansia koska suomalaiset kirjankannet ovat niin usein uskomattoman rumia. Ajattelin ryhtyä VJ:ksi koska sattuneesta syystä hallitsen jo softapuolen. Ajattelin hakea myös toimittajaksi johonkin ns. oikeaan lehteen koska rakastan lukea laadukkaita lehtiä.

Ensimmäinen lomaviikko on mennyt pääasiassa tämän uuden työkoneeni viilaamisessa työkuntoon. Softien asentaminen, tiedostojen siirtäminen vanhalta koneelta, fonttien käyttöönotto ja asetusten hiominen optimikuntoon on saanut minut istumaan sisällä ruudun edessä vaikka ulkona on ensimmäiset kunnolliset kesähelteet. Olen silti ehtinyt nähdä Arcade Firen Senaatintorilla, käydä kirpputoreilla, pitää improvisoidut syntetisaattorijamit ulkona patterikäyttöisillä soittimilla, ostaa uuden MP3-soittimen ja ladata sen täyteen uusimpia levyjäni.

Tavoitteeni tälle lomakuukaudelle oli niiden parin äänitetyn levyllisen ja muutaman Xbox-pelin läpipeluun lisäksi kirjoittaa tänne blogiin yhden tekstin päivävauhtia, mutta tuo mainittu Arcade Firen Suomen keikka pilasi rytmin ja sen jälkeen tätä on ollut vaikea aloittaa uudestaan. Ajatus oli, että tämä blogi toimisi ikäänkuin portfoliona työnhaussa. Keräisin tänne paitsi vanhoja kirjoituksiani Sue-ajoilta ja edellisten blogien ajoilta niin myös julisteita, sarjakuvia ja muuta kuvamateriaalia "urani" varrelta. Koitan saada taas rytmiin kiinni ja kiriä tämän laiskotteluviikon laiminlyönnit kiinni.

Monet käytännön asiat tulevaisuudessa mietityttävät ja pelottavat. Kannattaako yrittäjyyskurssi käydä ja hakea starttirahaa? Miten selviän yritykseni kirjanpidosta? Miten toiminimi edes yleensäkään perustetaan ja maksaako se jotain? Lähtiessäni levykaupasta ajatus oli selkeä. Perustan toiminimen ja alan hankkia asiakkaita. Freelancer sanalla oli kaunis klangi. Työnteko kotoa käsin kuulosti autuudelle. Nyt kaikki yrittäjyyteen liittyvä kauhistuttaa. En minä ollenkaan ajatellut ryhtyväni yrittäjäksi halutessani freelanceriksi. En tajunnut, että toiminimen perustaminen on juuri sitä, yrittäjyyttä. Nyt on toisaalta myöhäistä katua. Paluuta levykauppaan ei ole enkä sinne takaisin haluaisikaan. Pakko ottaa selvää näistä uusista kuvioista, eivät ne voi olla kovin vaikeita jos katsoo jo olemassa olevia yrityksiä.