Eilen illalla olin Turun Klubilla katsomassa kovasti odottamaani keikkaa ruotsalaiselta Dungenilta, joka musiikillisesti asettuu johonkin happoisen psykedeliarokin ja skandinaavisen progressiivisen rockin välimaastoon. Hieno keikka toi melodioillaan mieleen samanaikaisesti Bo Hanssonin tai Anssi Tikanmäen tyylisen jylhästä pohjoismaisesta luonnosta intoutuneen maalailun ja toisaalta hallitulla improvisoinnillaan Haight Ashburyn -skenen 60-luvun lopulta. Olin täysin uppoutunut keikan tunnelmiin kun kuulin selkäni takaa miesäänen, joka kovaan ääneen haukkui keikkaa "Aika laimeaksi." ja heti perään vertasi Dungenin musiikkia tanskalaiseen Mewiin ja skeittipunkbändi Green Dayhin. Paitsi, että nuo vertaukset jokseenkin huvittivat minua, ne saivat ajattelemaan jonkinlaista musiikillisen lukutaidon käsitettä.
Vaikka en voinut olla vilkaisematta kommentin heittänyttä kaveria olkani yli kiinnostuneena, en osaisi määrittää hänen olemustaan tarkemmin kuin; n. 20-30 vuotias lyhyttukkainen kauluspaitamies. Jokainen ihminen kulkee elämänsä läpi oman musiikillisen tiensä joka määräytyy lähinnä ympäristötekijöiden ja oman kiinnostuksen tai harrastuneisuuden kautta. Asiat ja musiikinlajit löydetään yksi kerrallaan ja niistä innostutaan muutamiksi kuukausiksi tai vuosiksi kerrallaan. Kaikenlaista musiikkia kaikki ihmiset eivät tule koskaan kuulleeksi yksinomaan jo siksi, että suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää kiinnostaa afrobeat, fuusiojazz, outlaw-kantri tai blackmetal. Itse olen ollut koko ikäni äärimmäisen innoissani musiikista ja sukeltanut erilaisen musiikin vesiin antaumuksella pää edellä. Tätä on toki edesauttanut toimenkuvani vuoroin levykauppiaana vuoroin rocktoimittajana ja dj:nä.
Oma musiikillinen polkuni on kulkenut ala-asteikäisen ensi-ihastukseni Stevie Wonderin I Just Called To Say I Love You:n kautta ensin hardrockiin ja siitä yhä rankempaan ja rankempaan metallimusiikkiin, unohtamatta tietenkään pientä ja viatonta syrjähyppyäni hiphopin petikaveriksi. Grunge pysäytti tuon kehityksen 90-luvun alussa mikä tarkoitti sitä, että varsinaiseen blackmetaliin tutustuin vasta ihan hiljattain levykauppavuosinani. Grungen kautta löysin muunkinlaisen valtavirran ulkopuolisen uuden rockin mm. Tori Amosin, Jeff Buckleyn, Björkin ja Radioheadin debyyttien muodossa. Samaan aikaan aloin toisaalta vehtaamaan myös 60-lukuisen hippierockin ja progen kanssa. Olen aina ollut erittäin impulsiivinen levyostaja ja monet nuoruuden levyhankinnat tuli hankittua pelkästään kansikuvan perusteella. Tästä taipumuksesta saan kiittää ennenaikaista tutustumistani mm. Primusiin, Cameliin ja vaikkapa Treponem Paliin tai De La Souliin.
90-luvun alussa opin lukemaan Rumbaa ja sitä kautta muitakin musiikkilehtiä kuin saksankielistä Metal Hammeria. Ostin ennakkoluulottomasti kaikki levyt joita Selectissä tai Q:ssa kehuttiin ja musiikkimakuni rönsyili kokonaan uusiin suuntiin. Se mikä lopullisesti avasi silmäni kaikelle maailman musiikille oli muutto Turkuun ja opiskelu Taideakatemiassa. Vasta jonkun luokkakaverin animaatiotunnilla mankasta soittama Hunky Dory avasi parikymppisen musaintoilijan silmät David Bowielle ja Pixieskin löytyi noina samoina taidekouluvuosina. Molemmat ovat nykyisin kestosuosikkejani, joiden levyjen määrä levyhyllyssä ylittää kaikkien muiden artistien vastaavan.
Musiikillinen lukutaito tai musiikillinen yleissivistys ei suinkaan ole suoraan verrannollinen omistajansa ikään vaan siihen vaikuttaa pikemminkin omien vanhempien ja veljien ja siskojen suhde musiikkiin ja lapsuuden harrastukset ja kaverisuhteet. Oma isäni soitti lapsuudessani uruilla vanhoja kotimaisia humppa- ja tangobiisejä ja isoveljeni soitti kitaralla Metallica-riffejä ja kumpainenkin omalta osaltaan innosti esimerkillään suhtautumaan musiikkiin intohimoisesti ja täydellä sydämellä. Olen käynyt elämäni aikana läpi lähes kaikki musiikilliset syrjäpolut ja vuoronperään vannonut niin Miles Davisin kuin Gang Of Fourin tai Caninkin nimeen. Ehdoton rakastuminen ja omistautuminen yhdelle musiikkigenrelle kerrallaan on jättänyt jälkeensä valtavan tietopankin lähes kaikista popmusiikin alalajeista. Ainoastaan klassinen musiikki, reggae ja blues ovat jääneet kokonaan ihastumisteni ulkopuolelle. Kenties niidenkin aika joskus koittaa.
Vuosien ja taas vuosien musiikin kuuntelemisen jälkeen minä kuulin eilisiltaisessa keikassa ennenkaikkea noita jo mainitsemiani proge- ja psykedeliaelementtejä, eikä se suinkaan ollut mikään vesitiivis ja ainoa oikea tulkinta Dungenin soinnista, mutta kukaties, jos 20-vuotias Tuominen olisi napattu Rauman kadulta aikakoneella eiliselle Dungen-keikalle, olisin hyvinkin saattanut pitää keikkaa todella laimeana ja verrata sitä vieruskaverilleni vaikkapa Offspringiin tai Gary Mooreen. Kauneus on katsojan silmässä tai tässä tapauksessa korvassa.
perjantai 26. marraskuuta 2010
maanantai 22. marraskuuta 2010
TULEVAISUUDEN RUSINA
Tämä kolumni oli ensimmäinen Sue:ssa julkaistu teksti monen vuoden "päivätyötauon" jälkeen. Otin loparit päivätyöstä ja heittäydyin jälleen tyhjän päälle. Tämä toimi ikäänkuin johdantona sille lukijakunnalle, joka ei enää muistanut vanhaa Urho Tulitukkaa.
Yhtenä aamuna heräsin vanhana.
Olin mennyt nukkumaan toiveikkaana nuorena aikuisena, jonka kauluspaidan napit ylettyivät vatsan kohdalta kiinni. Olin nähnyt elävältä tuntuvia unia yökerhojen dj-kopeista, festarireissuista, videopeleistä ja bänditreeneistä. Nyt, liki 10 vuotta myöhemmin, olen herännyt lähes keski-ikäisenä viiksekkäänä, huonoryhtisenä ja huonotuloisena miehenä, joka pukeutuu kotonaan mieluusti löysähköihin hihattomiin paitoihin.
2000-luvun alkupuoliskolla kun lähestyin pahamaineista kolme nollaa, olin kauhusta aivan jäykkänä. Ajatukset oikeista töistä, vastuullisuudesta, perheen perustamisesta, asuntolainasta ja kaikesta, mitä kolmekymppisten ihmisten tässä yhteiskunnassa odotetaan tekevän, kammottivat minua. Nyt kun olen lähempänä seuraavaa tasakymmentä kuin edellistä, eikä suurempaa muutosta elintavoissa, hiusrajassa tai ihon kimmoisuudessa ole vieläkään tapahtunut, alan tuntea samaa kuolemanpelkoa ja tarvetta tehdä elämänmuutos. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Menestyä. En tiedä onko elämäni tästedes yhdestä kriisistä toiseen etenemistä ja tulenko enää koskaan olemaan tyytyväinen omaan ikääni. Osaanko enää ikinä olla täysin huoleton?
Otin hiljattain lopputilin varmasta vakiduunista levykaupassa, koska tunsin olevani liian vanha siihen. 36-vuotias mies isoine pulisonkeineen voi omistaa oman pienen levykaupan, jossa myydään hänen suosikkimusiikkiaan vinyylilevyillä ja se on pelkästään äärimmäisen katu-uskottavaa, mutta kun sama 36-vuotias mies on rivityöntekijänä isossa levykaupassa, alkaa hänen kredibiliteettinsä olla hieman kyseenalaisempi. Miten pillihousuiselle ja aktiivisesti blogeja seuraavalle indie-teinille voi suositella uutuuslevyä, kun itse on lähes hänen isänsä ikäinen? Seuraan musiikkikirjoittelua ja blogeja edelleen aktiivisesti, mutta voinko tai haluanko edes olla auktoriteetti minua puolet nuoremmille musiikinharrastajille kun minua ei liiemmin kiinnosta dubstep, baile-funk tai witch-house?
Aina silloin tällöin mielessä on samasta syystä käynyt myös dj-keikkojen lopettaminen. Minua ei enää kiinnosta ostaa uusimpia tanssilattian täyttäjiä 12” vinyylisingleinä. Ei tottapuhuen ole kiinnostanut enää moneen vuoteen. Hankin mieluummin kotiini levyjä, jotka kestävät kuuntelua ja joita minun ei tarvitse muutaman kuukauden päästä myydä - niiden ohitettua parasta ennen päiväyksensä - rahoittaakseni uusia maksihankintojani. Nytkin hyllyssäni seisoo metrikaupalla reliikkejä 2000-luvun alusta ja puolivälistä. Kukaan ei halua kuulla electroclash-maksejani tai punkfunk-seiskojani syksyllä 2010, kaikkein vähiten minä itse. Olisinpa ostanut niilläkin rahoilla aikoinaan jotain kestävää kuten Bruce Springsteeniä tai New Orderia.
2000-luvun edetessä koko nuoruuden käsite on alkanut venyä kuin purukumi. Kolmekymppiset haluavat takertua nuoruuteensa ja kieltäytyä heille asetetuista odotuksista. Vuonna 2010 on aivan ok asua vuokralla, elää loputonta sinkkuelämää, kerätä hyllyihinsä Hello Kitty-tavaraa, Star Wars-leluja tai vanhoja videopelejä ja istua kaiket illat baareissa. On hyväksyttävää tai jopa ihailtavaa laittaa suuri osa kuukausituloistaan syntetisaattoreihin ja bändikamoihin, jotka nekin ovat vain takertumista haaveisiin menestyvästä bändistä. Haaveisiin, jotka vanhenivat kun täytit 24 vuotta.
Elämme ajassa, jossa parrakkaat miehet kokoontuvat iltaisin toistensa luo juomaan olutta ja pelaamaan Warhammer -miniatyyripeliä tai urheilupelejä Playstationilla. Kukaan tuntemani kolmekymppinen ei tunnu haluavan seurata vanhempiensa jalanjäljissä rivitalolähiöön ja tylsään - mutta varman toimeentulon takaavaan - työhön. Kaikki haluavat jättää itsestään jäljen. Mielellään sellaisen jäljen, jolle ei tarvitse vaihtaa vaippoja.
Kuten kaikella, myös tällä ikäkysymyksellä on kääntöpuolensa. En minä tiennyt parikymppisenä oikeastaan mistään mitään. En ollut koskaan kuunnellut David Bowieta tai Black Sabbathia. En ollut lukenut ainuttakaan maailmankirjallisuuden klassikkoa. En ollut edes koskaan maistanut alkoholia tai suudellut tyttöä. Mitä annettavaa minulla olisi voinut graafikkona, biisintekijänä tai kirjoittajana olla kenellekään? Ei minusta olisi ollut Rauman Arthur Rimbaudiksi. Ikä on tuonut omiin tekemisiin tiettyä perspektiiviä, näkemystä ja varmuutta. Tunnen itseni ja tiedän mistä pidän.
Toiset kypsyvät hitaammin. 25-vuotiaana olisin luultavasti osannut suhtautua ylioppilaskokeisiin niiden vaatimalla vakavuudella. 28-vuotiaana olisin ehkä jo tiennyt miksi haluan tulla isona. 33-vuotiaana perustin bändin, jonka valtakunnallinen rocklehti valitsi yhdeksi kahdestatoista vuoden 2010 lupaavimmista kotimaisista uusista tulokkaista. Kaikki bändimme jäsenet ovat hyvän matkaa yli kolmekymppisiä. Meidän ei pitäisi olla julkaisemassa debyyttilevyämme tänä syksynä. Sen sijaan meidän pitäisi soittaa iskelmä- ja suomirock-covereita ystäviemme häissä ja haikailla menneen autotallibändimme perään. Se mikä minua kaiken tämän jälkeen lohduttaa on, että en ole yksin. Jokainen tämän jutun lukija tulee ennemmin tai myöhemmin kokemaan nämä samat tuntemukset. Kukaan ei onneksi välty vanhenemiselta.
Tomi Tuominen on elämää nähnyt, kuullut ja haistanut turkulainen, joka joskus kirjoitti tämän lehden sivuille kolumnia ja arvioita. Levykauppatyö vei miehen muutamaksi vuodeksi mukanaan, mutta tässä sitä taas ollaan.
Yhtenä aamuna heräsin vanhana.
Olin mennyt nukkumaan toiveikkaana nuorena aikuisena, jonka kauluspaidan napit ylettyivät vatsan kohdalta kiinni. Olin nähnyt elävältä tuntuvia unia yökerhojen dj-kopeista, festarireissuista, videopeleistä ja bänditreeneistä. Nyt, liki 10 vuotta myöhemmin, olen herännyt lähes keski-ikäisenä viiksekkäänä, huonoryhtisenä ja huonotuloisena miehenä, joka pukeutuu kotonaan mieluusti löysähköihin hihattomiin paitoihin.
2000-luvun alkupuoliskolla kun lähestyin pahamaineista kolme nollaa, olin kauhusta aivan jäykkänä. Ajatukset oikeista töistä, vastuullisuudesta, perheen perustamisesta, asuntolainasta ja kaikesta, mitä kolmekymppisten ihmisten tässä yhteiskunnassa odotetaan tekevän, kammottivat minua. Nyt kun olen lähempänä seuraavaa tasakymmentä kuin edellistä, eikä suurempaa muutosta elintavoissa, hiusrajassa tai ihon kimmoisuudessa ole vieläkään tapahtunut, alan tuntea samaa kuolemanpelkoa ja tarvetta tehdä elämänmuutos. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Menestyä. En tiedä onko elämäni tästedes yhdestä kriisistä toiseen etenemistä ja tulenko enää koskaan olemaan tyytyväinen omaan ikääni. Osaanko enää ikinä olla täysin huoleton?
Otin hiljattain lopputilin varmasta vakiduunista levykaupassa, koska tunsin olevani liian vanha siihen. 36-vuotias mies isoine pulisonkeineen voi omistaa oman pienen levykaupan, jossa myydään hänen suosikkimusiikkiaan vinyylilevyillä ja se on pelkästään äärimmäisen katu-uskottavaa, mutta kun sama 36-vuotias mies on rivityöntekijänä isossa levykaupassa, alkaa hänen kredibiliteettinsä olla hieman kyseenalaisempi. Miten pillihousuiselle ja aktiivisesti blogeja seuraavalle indie-teinille voi suositella uutuuslevyä, kun itse on lähes hänen isänsä ikäinen? Seuraan musiikkikirjoittelua ja blogeja edelleen aktiivisesti, mutta voinko tai haluanko edes olla auktoriteetti minua puolet nuoremmille musiikinharrastajille kun minua ei liiemmin kiinnosta dubstep, baile-funk tai witch-house?
Aina silloin tällöin mielessä on samasta syystä käynyt myös dj-keikkojen lopettaminen. Minua ei enää kiinnosta ostaa uusimpia tanssilattian täyttäjiä 12” vinyylisingleinä. Ei tottapuhuen ole kiinnostanut enää moneen vuoteen. Hankin mieluummin kotiini levyjä, jotka kestävät kuuntelua ja joita minun ei tarvitse muutaman kuukauden päästä myydä - niiden ohitettua parasta ennen päiväyksensä - rahoittaakseni uusia maksihankintojani. Nytkin hyllyssäni seisoo metrikaupalla reliikkejä 2000-luvun alusta ja puolivälistä. Kukaan ei halua kuulla electroclash-maksejani tai punkfunk-seiskojani syksyllä 2010, kaikkein vähiten minä itse. Olisinpa ostanut niilläkin rahoilla aikoinaan jotain kestävää kuten Bruce Springsteeniä tai New Orderia.
2000-luvun edetessä koko nuoruuden käsite on alkanut venyä kuin purukumi. Kolmekymppiset haluavat takertua nuoruuteensa ja kieltäytyä heille asetetuista odotuksista. Vuonna 2010 on aivan ok asua vuokralla, elää loputonta sinkkuelämää, kerätä hyllyihinsä Hello Kitty-tavaraa, Star Wars-leluja tai vanhoja videopelejä ja istua kaiket illat baareissa. On hyväksyttävää tai jopa ihailtavaa laittaa suuri osa kuukausituloistaan syntetisaattoreihin ja bändikamoihin, jotka nekin ovat vain takertumista haaveisiin menestyvästä bändistä. Haaveisiin, jotka vanhenivat kun täytit 24 vuotta.
Elämme ajassa, jossa parrakkaat miehet kokoontuvat iltaisin toistensa luo juomaan olutta ja pelaamaan Warhammer -miniatyyripeliä tai urheilupelejä Playstationilla. Kukaan tuntemani kolmekymppinen ei tunnu haluavan seurata vanhempiensa jalanjäljissä rivitalolähiöön ja tylsään - mutta varman toimeentulon takaavaan - työhön. Kaikki haluavat jättää itsestään jäljen. Mielellään sellaisen jäljen, jolle ei tarvitse vaihtaa vaippoja.
Kuten kaikella, myös tällä ikäkysymyksellä on kääntöpuolensa. En minä tiennyt parikymppisenä oikeastaan mistään mitään. En ollut koskaan kuunnellut David Bowieta tai Black Sabbathia. En ollut lukenut ainuttakaan maailmankirjallisuuden klassikkoa. En ollut edes koskaan maistanut alkoholia tai suudellut tyttöä. Mitä annettavaa minulla olisi voinut graafikkona, biisintekijänä tai kirjoittajana olla kenellekään? Ei minusta olisi ollut Rauman Arthur Rimbaudiksi. Ikä on tuonut omiin tekemisiin tiettyä perspektiiviä, näkemystä ja varmuutta. Tunnen itseni ja tiedän mistä pidän.
Toiset kypsyvät hitaammin. 25-vuotiaana olisin luultavasti osannut suhtautua ylioppilaskokeisiin niiden vaatimalla vakavuudella. 28-vuotiaana olisin ehkä jo tiennyt miksi haluan tulla isona. 33-vuotiaana perustin bändin, jonka valtakunnallinen rocklehti valitsi yhdeksi kahdestatoista vuoden 2010 lupaavimmista kotimaisista uusista tulokkaista. Kaikki bändimme jäsenet ovat hyvän matkaa yli kolmekymppisiä. Meidän ei pitäisi olla julkaisemassa debyyttilevyämme tänä syksynä. Sen sijaan meidän pitäisi soittaa iskelmä- ja suomirock-covereita ystäviemme häissä ja haikailla menneen autotallibändimme perään. Se mikä minua kaiken tämän jälkeen lohduttaa on, että en ole yksin. Jokainen tämän jutun lukija tulee ennemmin tai myöhemmin kokemaan nämä samat tuntemukset. Kukaan ei onneksi välty vanhenemiselta.
Tomi Tuominen on elämää nähnyt, kuullut ja haistanut turkulainen, joka joskus kirjoitti tämän lehden sivuille kolumnia ja arvioita. Levykauppatyö vei miehen muutamaksi vuodeksi mukanaan, mutta tässä sitä taas ollaan.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Realismin hinta
Tämä oli ns. testikolumni, jonka kirjoitin Pelaaja -lehteen osoittaakseni olevani pätevä kirjoittaja. Se julkaistiin Lokakuun numerossa ja on nyt siis jo riittävän iäkäs, että sen voi laittaa tänne.
Minä ostin Xbox 360:n, koska halusin pelata GTA IV:ää.
Se oli tärkein yksittäinen syy, jolla yhtenä kesänä perustelin itselleni lähes 300 euron menoerän. Halusin nimenomaan Xboxin koska pelin ladattava lisäsisältö oli tulossa eksklusiivisesti sille. Olin kaverini kanssa pelannut aiemmat GTA-pelit läpi PS 2:lla ja nyt oli tullut aika hankkia jatko-osa.
Ensivaikutelma pelistä oli huimaava. Teräväpiirtografiikka tuntui vievän pelin kokonaan uudelle realismin tasolle. Muutamat ensi päivät menivät grafiikkaa ihastellessa ja Liberty Cityn katuja ristiin rastiin ajellessa. Aina kun kavereita tuli käymään, piti heidät istuttaa nojatuoliin ja pistää ihastelemaan yksityiskohtaisesti mallinnettuja katuja ja pehmeää ruudunpäivitystä.
Viikon sisään, kun aloin todella pelaamaan peliä, iski päälle ensimmäinen pettymyksen hyökyaalto. Tajusin, että yksi tärkeimmistä asioista jota olin rakastanut aiemmissa GTA-peleissä oli niiden luoma maailma ja ajankuva. Vice Cityn pastellisävyinen 80-luvun Florida softrock-soundtrackeineen ja San Andreasin vain aavistuksen realistisempi 90-luvun alun Kalifornia hip hop-hitteineen ja jengeineen. Molemmat pelit tuntuivat sijoittuvan johonkin tv-sarjoista ja rap-levyistä tuttuun mielikuvitusmaailmaan, jonka lainalaisuudet oli istutettu popkulttuurissa marinoituneen pelaajan selkäytimeen.
Sama asia, joka aiheutti ensi-ihastumisen GTA IV:ään, oli myös sen suurin kompastuskivi; realismi. Niko Bellicin Liberty Cityssä ei ollut jäljellä mitään maagista. Kadut olivat likaisia, talot rapistuneita ja radiokanavilta kuului miltei samaa musiikkia kuin koti-Suomessa. Jatkettu pelaaminen paljasti yhä uusia realismin pesäkkeitä, jotka aste asteelta murensivat intoani jatkaa pelin pelaamista. Nikon puhelin soi jatkuvasti ja tekstiviestejä tuli samalla frekvenssillä kuin Subin yöchatissä. Suuri osa puhelinliikenteestä on juonen kannalta epäolennaista ja sen saa kuulemani mukaan jopa kytkettyä pois päältä, mutta minulla on puristinen tarve kokea peli sellaisena kuin se on tarkoitettu koettavaksi.
Pelaan pelejä etupäässä paetakseni arkea ja reaalimaailmaa. En minä halua pelissä pestä pyykkiä, harjata hampaitani tai maksaa laskuja. En minä jaksa aina pitää yhteyttä edes oikeisiin sukulaisiini, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut pitämään yhteyttä Niko Bellicin serkkuun ja käymään hänen kanssaan kaljalla? Minä haluan vain ajaa karikatyyriautolla karikatyyrikaduilla ja ampua karikatyyriroistoja ja -poliiseja samalla kun radiossa soi Phil Collins tai Eric B. & Rakim.
GTA IV oli huikea taidonnäyte Rockstarilta, ja vei hiekkalaatikkopelaamisen kokonaan uudelle levelille, mutta ainoa oikea suunta jatko-osalle olisi ottaa askel taaksepäin, aikaan jolloin GTA:n pelaaminen oli vielä hauskaa. Siihen asti minä pakenen todellisuutta Mass Effectin tai Bioshockin maailmoihin.
Minä ostin Xbox 360:n, koska halusin pelata GTA IV:ää.
Se oli tärkein yksittäinen syy, jolla yhtenä kesänä perustelin itselleni lähes 300 euron menoerän. Halusin nimenomaan Xboxin koska pelin ladattava lisäsisältö oli tulossa eksklusiivisesti sille. Olin kaverini kanssa pelannut aiemmat GTA-pelit läpi PS 2:lla ja nyt oli tullut aika hankkia jatko-osa.
Ensivaikutelma pelistä oli huimaava. Teräväpiirtografiikka tuntui vievän pelin kokonaan uudelle realismin tasolle. Muutamat ensi päivät menivät grafiikkaa ihastellessa ja Liberty Cityn katuja ristiin rastiin ajellessa. Aina kun kavereita tuli käymään, piti heidät istuttaa nojatuoliin ja pistää ihastelemaan yksityiskohtaisesti mallinnettuja katuja ja pehmeää ruudunpäivitystä.
Viikon sisään, kun aloin todella pelaamaan peliä, iski päälle ensimmäinen pettymyksen hyökyaalto. Tajusin, että yksi tärkeimmistä asioista jota olin rakastanut aiemmissa GTA-peleissä oli niiden luoma maailma ja ajankuva. Vice Cityn pastellisävyinen 80-luvun Florida softrock-soundtrackeineen ja San Andreasin vain aavistuksen realistisempi 90-luvun alun Kalifornia hip hop-hitteineen ja jengeineen. Molemmat pelit tuntuivat sijoittuvan johonkin tv-sarjoista ja rap-levyistä tuttuun mielikuvitusmaailmaan, jonka lainalaisuudet oli istutettu popkulttuurissa marinoituneen pelaajan selkäytimeen.
Sama asia, joka aiheutti ensi-ihastumisen GTA IV:ään, oli myös sen suurin kompastuskivi; realismi. Niko Bellicin Liberty Cityssä ei ollut jäljellä mitään maagista. Kadut olivat likaisia, talot rapistuneita ja radiokanavilta kuului miltei samaa musiikkia kuin koti-Suomessa. Jatkettu pelaaminen paljasti yhä uusia realismin pesäkkeitä, jotka aste asteelta murensivat intoani jatkaa pelin pelaamista. Nikon puhelin soi jatkuvasti ja tekstiviestejä tuli samalla frekvenssillä kuin Subin yöchatissä. Suuri osa puhelinliikenteestä on juonen kannalta epäolennaista ja sen saa kuulemani mukaan jopa kytkettyä pois päältä, mutta minulla on puristinen tarve kokea peli sellaisena kuin se on tarkoitettu koettavaksi.
Pelaan pelejä etupäässä paetakseni arkea ja reaalimaailmaa. En minä halua pelissä pestä pyykkiä, harjata hampaitani tai maksaa laskuja. En minä jaksa aina pitää yhteyttä edes oikeisiin sukulaisiini, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut pitämään yhteyttä Niko Bellicin serkkuun ja käymään hänen kanssaan kaljalla? Minä haluan vain ajaa karikatyyriautolla karikatyyrikaduilla ja ampua karikatyyriroistoja ja -poliiseja samalla kun radiossa soi Phil Collins tai Eric B. & Rakim.
GTA IV oli huikea taidonnäyte Rockstarilta, ja vei hiekkalaatikkopelaamisen kokonaan uudelle levelille, mutta ainoa oikea suunta jatko-osalle olisi ottaa askel taaksepäin, aikaan jolloin GTA:n pelaaminen oli vielä hauskaa. Siihen asti minä pakenen todellisuutta Mass Effectin tai Bioshockin maailmoihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)