Metal up your ass

Törmäsin tänä iltana sattumalta kotimaiseen tilannekomediaan nimeltä Pelkkää Lihaa. Lauri Nurksen luoma sarja on wikipedian mukaan peräisin vuodelta 2007, mutta minä olen onnellisesti onnistunut välttämään sen tähän asti. Kanavasurffaillessani pysähdyin aina yhtä laadukkaalle Jimille ja leukani oli mennä sijoiltaan silkasta ällistyksestä. Sarjan keskiössä on stereotyyppisiin heviasusteisiin ja kampauksiin stailattu uskomattoman tönkösti näyttelevä kolmikko, joiden suihin joku - hädintuskin hard rockin alkeet opiskellut kynäniekka - oli kirjoittanut urpoja hevikliseitä. Sillä hetkellä tajusin, että minä vihaan hevimetallia sydämeni pohjasta.
Oikeastaan vasta lopputekstien aikana soinut - Nightwish -kitaristi Emppu Vuorisen puolihumoristisen Brother Firetribe -yhtyeen biisi - I Am Rock sai minut lopullisesti tajuamaan tämän ennen rakastamani musiikinlajin surullisen nykytilan Suomessa ja sen miten kauas tämä musiikki on tullut niistä ajoista kun minä sitä kuuntelin ja rakastin. Olen perinjuurin kyllästynyt siihen, että 2000-luvulla käytännössä jokaisessa suomalaisessa radiohitissä on ”rankka” särökitarariffi. Olen kurkkuani myöten täynnä nuorisoa, joka nostaa kätensä paholaisen merkkiin vaikka ei ole koskaan kuullutkaan merkin alunperin lanseeranneesta Ronnie James Diosta. Olen saanut tarpeekseni metallia soittavista lastenmusiikkibändeistä. En jaksa sitä, että hevimetallista on tullut urheilun ja eritoten jääkiekon virallinen soundtrack. Ja juuri tänään mittani tuli täyteen suomalaista hevimetal-televisioviihdettä.
Nyt joulun alla televisiossa mainostetaan neljän dvd:n pakettia, jossa ovat mukana thrash- ja speedmetalin suurimmat nimet Metallicasta Slayeriin. Nuoruudessani minun serkkuni joutui piilottelemaan Kissin levyjään samaan tapaan kuin pornolehtiä, etteivät hänen vanhempansa olisi polttaneet niitä. Eikä hän ollut ainoa. 80-luvun lopulla metallimusiikista kirjoitettiin vakavissaan saatananpalvontana. Huolestuneille vanhemmille syötettiin lehdissä pajunköyttä, jonka mukaan W.A.S.P. oli lyhenne sanoista We Are Satan's People ja KISS puolestaan tarkoitti Kings In Satan's Service. Twisted Sisterin musiikkivideoissa opettajat ja vanhemmat saivat todella rajua kyytiä ja Quiet Riotin videoissa taisteltiin totalitaristista tulevaisuuden hallitusta vastaan. Vain muutamia mainitakseni. 80-luvulla metallimusiikki oli vaarallista, rajua, kapinallista, anti-establishmentia. Silloin ei olisi ikimaailmassa tullut kyseeseen, että edellä mainittujen ”satanistibändien” musiikkivideoita markkinoitaisiin joululahjaksi lapsille.
Miksi Suomesta sitten on muutamassa kymmenessä vuodessa tullut metallin luvattu maa, jossa koko kansan iskelmämusiikki ja valtakunnalinen televisiokanava flirttailevat metallikuvaston kanssa. Syvään juurtunut uskomus, että täkäläiset kylmät sääolot ja pimeä talvi tekisivät meistä alttiita metallin kuuntelemiseen, on silkkaa roskaa. Ruotsissa on tismalleen yhtä kylmää ja synkkää kuin meilläkin, mutta ruotsalaiset kuuntelevat pääosin pop-musiikkia ja lähettävät euroviisuihin Herreysin tai Carola Häggkvistin kaltaisia koeputkissa kasvatettuja, persoonattomia, hymyileviä mormoneja kun me lähetämme sinne vaahtomuovista rakennettuja hevihirviöitä. Ankarat sääolot tai slaavilaisen melankolinen mieli eivät millään riitä selitykseksi sille, että jopa minun isäni, joka 20 vuotta sitten suureen ääneen paheksui musiikkimakuani, kuuntelee nykyisin Scorpionsia. Metallista on tullut massojen musiikkia, joka imetään sisään jo äidinmaidossa. Ellet kuuntele metallia jo alakoulussa, olet homo tai muuten kummallinen.
Tiedostan, että kirjoitan tätä tekstiä Nightsatan -nimisen ”lasermetal”-yhtyeen perustajajäsenenä. Ymmärrän, että meidän musiikkimme ja imagomme saattaa monille puritaaneille näyttäytyä samanlaisena punaisena vaatteena kuin Hevisauruksen kaltainen roska minulle, mutta se mikä erottaa meidän musiikkimme tai vaikkapa Jex Thothin perinteikkään doom-poljennon tai Enforcerin NWOBHM-paahdon lapsille tehdystä dinosaurusmetallista on se, että meidän levyämme ei markkinoida joululahjaksi joka kotiin. Hevisaurus on studiomuusikkojen soittamaa lastenmetallia, jonka ainoa tarkoitus on pumpata lasten vanhempien rahat suorinta tietä levy-yhtiön tilille. Näiden hevismurffien sijaan toivoisin mahdollisimman monien vanhempien näkevän valheiden läpi ja pakkaavan lasten paketteihin Iron Maidenin klassikkolevyjä tai vaikkapa King Diamondia.
Darknessista alkanut ja Steel Pantherin kautta aina Reckless Loveen yltävä ironinen hardrock-aalto sivujuonteineen on vain yksi luku lisää hard rockin ja metallin läpikotaisessa valjastamisessa kaupallisten voimien käyttöön. Bisnesmiehet haistoivat testosteronin ja nahkaliivin lävitse ja tajusivat, että tällä musiikilla tehtäisiin enemmän rahaa kuin millään sitä aiemmin. Musiikki on lähes poikkeuksetta tuoretta ja kiinnostavaa ainoastaan niin kauan kuin se pysyy valtavirtojen ulkopuolella. Kun suuret levy-yhtiöt 90-luvulla iskivät näppinsä hiphopiin se muuntui suurelta osin aivan sietämättömäksi roskaksi. Sama tapahtui grungelle 90-luvun puolivälissä. Siinä vaiheessa kun Universal Musicin tai Sony BMG:n A&R -väki löytää uuden kiinnostavan genren, on se käytännössä jo tuomittu tuhoon. Mudhoneyn aloittamasta möykästä tulee levy-yhtiön käsittelyssä puleerattu Nickelback ja Faith No Moren tai Toolin angsti jalostuu Linkin Parkin lippalakkiväärinpäinmetalliksi.
Nyt kun oikein tarkemmin ajattelen, niin Pelkkää Lihaa tv-sarja ei luultavasti sittenkään saanut minua vihaamaan hevimetallia vaan ehkä sittenkin ainoastaan suomalaista sitcomia. Riman raju alittaminen on aina vaivaannuttavaa ja kiusallista tapahtui se sitten hevimetallin nimissä tai ei.

Vuoden Parhaat

Yksi ehdottomista suosikkihetkistäni vuodessa on aina se, kun lehden päätoimittaja pyytää minua listaamaan omat suosikkilevyni kuluneelta vuodelta. Toki tuollaisen listan voi ja saa tehdä itse kukin tykönään ja julkaista sen vaikkapa facebookissa, mutta se, että lista julkaistaan valtakunnallisessa lehdessä ja joku tuikituntematon ehkä lukee sen toimii aina ylimääräisenä kannustimena kirjoituspuuhassa. Monet kokevat tuon listan laatimisen haasteellisena ja jossain määrin hankalana tehtävänä, mutta minulle listaaminen on yleensä ollut erittäin helppo ja vaivaton homma.

Luultavasti tämä johtuu siitä, että olen ehdollistanut itseni jo rocktoimittajuuden alkuajoista asti pistämään levyjä keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Kun tammikuussa ilmestyy todella hyvä albumi, ajattelen hiljaa "Tämä on luultavasti alkaneen vuoden kymmenen parhaan levyn joukossa." Koko vuoden ajan rakentelen päässäni listaa, jonka palaset loksahtelevat paikoilleen yksi kerrallaan. Jokainen uusi levy, josta todella innostun saa oman paikkansa top tenissä ja muut vastaavasti tipahtelevat niille kuuluville sijoille. Kun käsky sitten marras-joulukuun taitteessa käy, yleensä vain kirjoitan listan suoraan koneelle sen enempiä pohtimatta. Olen luonut itselleni ajatusmallin, joka elää vuoden kerrallaan ja jossa levyt asettuvat liki automaattisesti paremmuusjanalle.

Yleisesti ottaen en ole neurootikko, joka rakastaisi listojen tekemistä erilaisista asioista. En tee edes ostoslistaa lähtiessäni ruokakauppaan ja jos joku pyytäisi minua listaamaan vuoden 2010 parhaat XBox 360-pelit tai elokuvat, menisin täydelliseen lukkoon. Ainoa asia, jonka listaaminen paremmuusjärjestykseen on minulle yksinkertaista ja helppoa ovat levyt, albumikokonaisuudet. Toki, aivan kuten levyarviotkin, niin myös vuoden parhaat levyt -listat ovat täysin subjektiivisia. Ne eivät ole yleismaailmallisesti päteviä. Eivät edes silloin kun kyseessä on Metacriticin kaltaisen sivuston vuoden parhaat lista, jonka kasaamiseen on käytetty satojen kriitikoiden mielipiteitä. Kanye Westin uutukainen, joka todennäköisesti on yksi kolmesta vuoden parhaasta levystä Metacriticin mukaan ei ole absoluuttisen hyvä levy jos hiphop ei kiinnosta pätkääkään.

Tänä vuonna tätä kuumeisesti odottamaani vuoden suosikkihetkeä ei osunut omalle kohdalleni ollenkaan. Päätoimittaja ja toimituspäällikkö unohtivat kokonaan minut lähetellesään toimittajille pyyntöjä listasta, vaikka olen ollut lehden palkkalistoilla jälleen alkusyksystä lähtien. Jonkun mailin sivulauseessa rohkaistuin kysymään: "Eikö minulta ollenkaan kysytä vuoden parhaita?" Sain kehotuksen tehdä omat listani nopeasti ja tein työtä käskettyä, mutta kun lehti lopulta ilmestyi jakelupisteisiin, ei omaa listaani näkynyt missään. Nyt asiaa hieman maisteltuani, päätin kirjoittaa listan tänne perusteluineen.

Kotimaiset Top 5

1. Minä ja Ville Ahonen - s/t
Suvereeni voittaja kotimaisten sarjassa. Järjestimme Villelle muutaman keikan Turussa vuoden 2010 aikana ja noilla keikoilla ihastuin levyn kappaleisiin ikihyviksi. Monille Villen tapa laulaa ja esiintyä on muodostunut esteeksi tykätä levystä, mutta jos antautuu vain kuuloaistinsa vietäväksi, niin tässä on ehdottomasti se vuoden kotimainen albumi.

2. J. Tolvi Semiband - Oleilua
Täysin puun takaa tuli tämä Jaakko Tolvin soololevy, jolta odotin freejazz-meuhkaamista ja avantgarde kolistelua, mutta sainkin hienoja, oivaltavia melodioita ja vapautuneita sovituksia. Sunnuntailevyjen kuningas, joka löytää henkisen paikkansa jostain Ariel Pinkin ja Absoluuttisen Nollapisteen alkupään levyjen välistä.

3. Kap Kap - Holy Are You
Entiset tallitoverit tekivät erittäin hienon albumin, joka jäi aivan liian vähälle huomiolle mediassa. Brittiläinen 90-luvun alun psykedelia ja jopa hienoiset viittaukset Madchester-soundiin yhdistyvät saksalaisen jämäkkään jumitukseen. Toimii!

4. Magenta Skycode - Relief
Nykyiset tallitoverit ja tutut jannut tekivät nekin aivan ilmiömäisen indierock-levyn, jota on vaikea uskoa kotimaiseksi. Todella isolta soundaavaa äänivallia ja ennenkaikkea hienoja sävellyksiä ja yllättäviä sovitusratkaisuja.

5. Jaakko Laitinen & Väärä Raha - s/t
En olisi uskonut innostuvani balkan-soundista vuonna 2010, mutta tämä poppoo teki Turun keikoillaan yleisöstä niin selvää jälkeä, että albumikin oli otettava tarkempaan syyniin ja eihän siitä voinut olla pitämättä hullun lailla. Vilpitöntä musiikkia.


Ulkomaiset Top 5

1. Ariel Pink's Haunted Graffiti - Before Today
Tätä albumia on vaikea pistää ajalliseen jatkumoon. Jos kuulisin tätä silmät sidottuina ensi kertaa nyt, voisin yhtä hyvin ajatella albumin olevan 60-lukuista friikkifolkia kuin 80-lukuista autotallirockia. Mielettömän hyviä biisejä ja ehdottomasti eniten tänä vuonna kuuntelemani levy.

2. Gayngs - Relayted
Kun liki 30-henkinen amerikkalaisen indierockin kermaa edustava porukka päättää tehdä eroottisen softrock-levyn, jonka kaikki biisit sykkivät 69BPM:ään, niin eihän siitä voi muuta kuin tykätä ja lujasti. Tämän vuoden olennaisin Justin Vernon -julkaisu ja huhun mukaan muun muassa Prince on nähty Gayngsin keikalla fanittamassa.

3. Twin Shadow - Forget
Loppuvuoden eniten odottamani levy. Kuulin yhden biisin sattumoisin jossain blogissa ja siitä asti ahmin kaiken mitä netistä löysin kunnes sain kokopitkän albumin käsiini. 2010-luvulle päivitettyä brittipoppia vuodelta 1985. Liki jokainen levyn biiseistä voitaisiin julkaista sinkkuna. Hienoa pop-musiikkia.

4. Sufjan Stevens - The Age Of Adz
Hiljattain kun kuuntelin Dark Was The Night -kokoelman lopussa olevan Sufjanin yli kymmenminuuttisen eepoksen, tajusin että se oli ollut esimakua tulevasta. Eli tästä albumista, joka on jakanut mielipiteet keskeltä kahtia. Minusta Age Of Adz on kerrassaan mahtava albumi, jonka toteutustapa on tuore, mutta biisit vanhaa tuttua Sufjania. Biisit ja melodiat pitää tällä kertaa vain jaksaa kaivaa sieltä elektronisten rytmien ja autotune-vokaalien keskeltä.

5. Arcade Fire - Suburbs
Tässä kohtaa piti alkujaan olla Bill Callahanin Rough Travel For A Rare Thing -livealbumi, mutta lehden säännöt kielsivät kokoelma- ja livelevyjen listaamisen, joten vaihdoin sen tähän. Yksi vuoden elähdyttävimmistä keikoista ja levynä todellinen slowgrower. Ensimmäisenä nettiin vuotanut nimibiisi oli ekalla kuulemalla todella todella tylsää paskaa, mutta Senaatintorin keikalla We Used To Waitin kaltaiset jyrät käänsivät puolelleen ja albumikokonaisuus osoittautui jälleen kerran suuria tunteita herättäväksi paketiksi.

Musiikillinen lukutaito

Eilen illalla olin Turun Klubilla katsomassa kovasti odottamaani keikkaa ruotsalaiselta Dungenilta, joka musiikillisesti asettuu johonkin happoisen psykedeliarokin ja skandinaavisen progressiivisen rockin välimaastoon. Hieno keikka toi melodioillaan mieleen samanaikaisesti Bo Hanssonin tai Anssi Tikanmäen tyylisen jylhästä pohjoismaisesta luonnosta intoutuneen maalailun ja toisaalta hallitulla improvisoinnillaan Haight Ashburyn -skenen 60-luvun lopulta. Olin täysin uppoutunut keikan tunnelmiin kun kuulin selkäni takaa miesäänen, joka kovaan ääneen haukkui keikkaa "Aika laimeaksi." ja heti perään vertasi Dungenin musiikkia tanskalaiseen Mewiin ja skeittipunkbändi Green Dayhin. Paitsi, että nuo vertaukset jokseenkin huvittivat minua, ne saivat ajattelemaan jonkinlaista musiikillisen lukutaidon käsitettä.

Vaikka en voinut olla vilkaisematta kommentin heittänyttä kaveria olkani yli kiinnostuneena, en osaisi määrittää hänen olemustaan tarkemmin kuin; n. 20-30 vuotias lyhyttukkainen kauluspaitamies. Jokainen ihminen kulkee elämänsä läpi oman musiikillisen tiensä joka määräytyy lähinnä ympäristötekijöiden ja oman kiinnostuksen tai harrastuneisuuden kautta. Asiat ja musiikinlajit löydetään yksi kerrallaan ja niistä innostutaan muutamiksi kuukausiksi tai vuosiksi kerrallaan. Kaikenlaista musiikkia kaikki ihmiset eivät tule koskaan kuulleeksi yksinomaan jo siksi, että suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää kiinnostaa afrobeat, fuusiojazz, outlaw-kantri tai blackmetal. Itse olen ollut koko ikäni äärimmäisen innoissani musiikista ja sukeltanut erilaisen musiikin vesiin antaumuksella pää edellä. Tätä on toki edesauttanut toimenkuvani vuoroin levykauppiaana vuoroin rocktoimittajana ja dj:nä.

Oma musiikillinen polkuni on kulkenut ala-asteikäisen ensi-ihastukseni Stevie Wonderin I Just Called To Say I Love You:n kautta ensin hardrockiin ja siitä yhä rankempaan ja rankempaan metallimusiikkiin, unohtamatta tietenkään pientä ja viatonta syrjähyppyäni hiphopin petikaveriksi. Grunge pysäytti tuon kehityksen 90-luvun alussa mikä tarkoitti sitä, että varsinaiseen blackmetaliin tutustuin vasta ihan hiljattain levykauppavuosinani. Grungen kautta löysin muunkinlaisen valtavirran ulkopuolisen uuden rockin mm. Tori Amosin, Jeff Buckleyn, Björkin ja Radioheadin debyyttien muodossa. Samaan aikaan aloin toisaalta vehtaamaan myös 60-lukuisen hippierockin ja progen kanssa. Olen aina ollut erittäin impulsiivinen levyostaja ja monet nuoruuden levyhankinnat tuli hankittua pelkästään kansikuvan perusteella. Tästä taipumuksesta saan kiittää ennenaikaista tutustumistani mm. Primusiin, Cameliin ja vaikkapa Treponem Paliin tai De La Souliin.

90-luvun alussa opin lukemaan Rumbaa ja sitä kautta muitakin musiikkilehtiä kuin saksankielistä Metal Hammeria. Ostin ennakkoluulottomasti kaikki levyt joita Selectissä tai Q:ssa kehuttiin ja musiikkimakuni rönsyili kokonaan uusiin suuntiin. Se mikä lopullisesti avasi silmäni kaikelle maailman musiikille oli muutto Turkuun ja opiskelu Taideakatemiassa. Vasta jonkun luokkakaverin animaatiotunnilla mankasta soittama Hunky Dory avasi parikymppisen musaintoilijan silmät David Bowielle ja Pixieskin löytyi noina samoina taidekouluvuosina. Molemmat ovat nykyisin kestosuosikkejani, joiden levyjen määrä levyhyllyssä ylittää kaikkien muiden artistien vastaavan.

Musiikillinen lukutaito tai musiikillinen yleissivistys ei suinkaan ole suoraan verrannollinen omistajansa ikään vaan siihen vaikuttaa pikemminkin omien vanhempien ja veljien ja siskojen suhde musiikkiin ja lapsuuden harrastukset ja kaverisuhteet. Oma isäni soitti lapsuudessani uruilla vanhoja kotimaisia humppa- ja tangobiisejä ja isoveljeni soitti kitaralla Metallica-riffejä ja kumpainenkin omalta osaltaan innosti esimerkillään suhtautumaan musiikkiin intohimoisesti ja täydellä sydämellä. Olen käynyt elämäni aikana läpi lähes kaikki musiikilliset syrjäpolut ja vuoronperään vannonut niin Miles Davisin kuin Gang Of Fourin tai Caninkin nimeen. Ehdoton rakastuminen ja omistautuminen yhdelle musiikkigenrelle kerrallaan on jättänyt jälkeensä valtavan tietopankin lähes kaikista popmusiikin alalajeista. Ainoastaan klassinen musiikki, reggae ja blues ovat jääneet kokonaan ihastumisteni ulkopuolelle. Kenties niidenkin aika joskus koittaa.

Vuosien ja taas vuosien musiikin kuuntelemisen jälkeen minä kuulin eilisiltaisessa keikassa ennenkaikkea noita jo mainitsemiani proge- ja psykedeliaelementtejä, eikä se suinkaan ollut mikään vesitiivis ja ainoa oikea tulkinta Dungenin soinnista, mutta kukaties, jos 20-vuotias Tuominen olisi napattu Rauman kadulta aikakoneella eiliselle Dungen-keikalle, olisin hyvinkin saattanut pitää keikkaa todella laimeana ja verrata sitä vieruskaverilleni vaikkapa Offspringiin tai Gary Mooreen. Kauneus on katsojan silmässä tai tässä tapauksessa korvassa.

TULEVAISUUDEN RUSINA

Tämä kolumni oli ensimmäinen Sue:ssa julkaistu teksti monen vuoden "päivätyötauon" jälkeen. Otin loparit päivätyöstä ja heittäydyin jälleen tyhjän päälle. Tämä toimi ikäänkuin johdantona sille lukijakunnalle, joka ei enää muistanut vanhaa Urho Tulitukkaa.

Yhtenä aamuna heräsin vanhana.

Olin mennyt nukkumaan toiveikkaana nuorena aikuisena, jonka kauluspaidan napit ylettyivät vatsan kohdalta kiinni. Olin nähnyt elävältä tuntuvia unia yökerhojen dj-kopeista, festarireissuista, videopeleistä ja bänditreeneistä. Nyt, liki 10 vuotta myöhemmin, olen herännyt lähes keski-ikäisenä viiksekkäänä, huonoryhtisenä ja huonotuloisena miehenä, joka pukeutuu kotonaan mieluusti löysähköihin hihattomiin paitoihin.

2000-luvun alkupuoliskolla kun lähestyin pahamaineista kolme nollaa, olin kauhusta aivan jäykkänä. Ajatukset oikeista töistä, vastuullisuudesta, perheen perustamisesta, asuntolainasta ja kaikesta, mitä kolmekymppisten ihmisten tässä yhteiskunnassa odotetaan tekevän, kammottivat minua. Nyt kun olen lähempänä seuraavaa tasakymmentä kuin edellistä, eikä suurempaa muutosta elintavoissa, hiusrajassa tai ihon kimmoisuudessa ole vieläkään tapahtunut, alan tuntea samaa kuolemanpelkoa ja tarvetta tehdä elämänmuutos. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Menestyä. En tiedä onko elämäni tästedes yhdestä kriisistä toiseen etenemistä ja tulenko enää koskaan olemaan tyytyväinen omaan ikääni. Osaanko enää ikinä olla täysin huoleton?

Otin hiljattain lopputilin varmasta vakiduunista levykaupassa, koska tunsin olevani liian vanha siihen. 36-vuotias mies isoine pulisonkeineen voi omistaa oman pienen levykaupan, jossa myydään hänen suosikkimusiikkiaan vinyylilevyillä ja se on pelkästään äärimmäisen katu-uskottavaa, mutta kun sama 36-vuotias mies on rivityöntekijänä isossa levykaupassa, alkaa hänen kredibiliteettinsä olla hieman kyseenalaisempi. Miten pillihousuiselle ja aktiivisesti blogeja seuraavalle indie-teinille voi suositella uutuuslevyä, kun itse on lähes hänen isänsä ikäinen? Seuraan musiikkikirjoittelua ja blogeja edelleen aktiivisesti, mutta voinko tai haluanko edes olla auktoriteetti minua puolet nuoremmille musiikinharrastajille kun minua ei liiemmin kiinnosta dubstep, baile-funk tai witch-house?

Aina silloin tällöin mielessä on samasta syystä käynyt myös dj-keikkojen lopettaminen. Minua ei enää kiinnosta ostaa uusimpia tanssilattian täyttäjiä 12” vinyylisingleinä. Ei tottapuhuen ole kiinnostanut enää moneen vuoteen. Hankin mieluummin kotiini levyjä, jotka kestävät kuuntelua ja joita minun ei tarvitse muutaman kuukauden päästä myydä - niiden ohitettua parasta ennen päiväyksensä - rahoittaakseni uusia maksihankintojani. Nytkin hyllyssäni seisoo metrikaupalla reliikkejä 2000-luvun alusta ja puolivälistä. Kukaan ei halua kuulla electroclash-maksejani tai punkfunk-seiskojani syksyllä 2010, kaikkein vähiten minä itse. Olisinpa ostanut niilläkin rahoilla aikoinaan jotain kestävää kuten Bruce Springsteeniä tai New Orderia.

2000-luvun edetessä koko nuoruuden käsite on alkanut venyä kuin purukumi. Kolmekymppiset haluavat takertua nuoruuteensa ja kieltäytyä heille asetetuista odotuksista. Vuonna 2010 on aivan ok asua vuokralla, elää loputonta sinkkuelämää, kerätä hyllyihinsä Hello Kitty-tavaraa, Star Wars-leluja tai vanhoja videopelejä ja istua kaiket illat baareissa. On hyväksyttävää tai jopa ihailtavaa laittaa suuri osa kuukausituloistaan syntetisaattoreihin ja bändikamoihin, jotka nekin ovat vain takertumista haaveisiin menestyvästä bändistä. Haaveisiin, jotka vanhenivat kun täytit 24 vuotta.
Elämme ajassa, jossa parrakkaat miehet kokoontuvat iltaisin toistensa luo juomaan olutta ja pelaamaan Warhammer -miniatyyripeliä tai urheilupelejä Playstationilla. Kukaan tuntemani kolmekymppinen ei tunnu haluavan seurata vanhempiensa jalanjäljissä rivitalolähiöön ja tylsään - mutta varman toimeentulon takaavaan - työhön. Kaikki haluavat jättää itsestään jäljen. Mielellään sellaisen jäljen, jolle ei tarvitse vaihtaa vaippoja.

Kuten kaikella, myös tällä ikäkysymyksellä on kääntöpuolensa. En minä tiennyt parikymppisenä oikeastaan mistään mitään. En ollut koskaan kuunnellut David Bowieta tai Black Sabbathia. En ollut lukenut ainuttakaan maailmankirjallisuuden klassikkoa. En ollut edes koskaan maistanut alkoholia tai suudellut tyttöä. Mitä annettavaa minulla olisi voinut graafikkona, biisintekijänä tai kirjoittajana olla kenellekään? Ei minusta olisi ollut Rauman Arthur Rimbaudiksi. Ikä on tuonut omiin tekemisiin tiettyä perspektiiviä, näkemystä ja varmuutta. Tunnen itseni ja tiedän mistä pidän.

Toiset kypsyvät hitaammin. 25-vuotiaana olisin luultavasti osannut suhtautua ylioppilaskokeisiin niiden vaatimalla vakavuudella. 28-vuotiaana olisin ehkä jo tiennyt miksi haluan tulla isona. 33-vuotiaana perustin bändin, jonka valtakunnallinen rocklehti valitsi yhdeksi kahdestatoista vuoden 2010 lupaavimmista kotimaisista uusista tulokkaista. Kaikki bändimme jäsenet ovat hyvän matkaa yli kolmekymppisiä. Meidän ei pitäisi olla julkaisemassa debyyttilevyämme tänä syksynä. Sen sijaan meidän pitäisi soittaa iskelmä- ja suomirock-covereita ystäviemme häissä ja haikailla menneen autotallibändimme perään. Se mikä minua kaiken tämän jälkeen lohduttaa on, että en ole yksin. Jokainen tämän jutun lukija tulee ennemmin tai myöhemmin kokemaan nämä samat tuntemukset. Kukaan ei onneksi välty vanhenemiselta.

Tomi Tuominen on elämää nähnyt, kuullut ja haistanut turkulainen, joka joskus kirjoitti tämän lehden sivuille kolumnia ja arvioita. Levykauppatyö vei miehen muutamaksi vuodeksi mukanaan, mutta tässä sitä taas ollaan.

Realismin hinta

Tämä oli ns. testikolumni, jonka kirjoitin Pelaaja -lehteen osoittaakseni olevani pätevä kirjoittaja. Se julkaistiin Lokakuun numerossa ja on nyt siis jo riittävän iäkäs, että sen voi laittaa tänne.

Minä ostin Xbox 360:n, koska halusin pelata GTA IV:ää.
Se oli tärkein yksittäinen syy, jolla yhtenä kesänä perustelin itselleni lähes 300 euron menoerän. Halusin nimenomaan Xboxin koska pelin ladattava lisäsisältö oli tulossa eksklusiivisesti sille. Olin kaverini kanssa pelannut aiemmat GTA-pelit läpi PS 2:lla ja nyt oli tullut aika hankkia jatko-osa.
Ensivaikutelma pelistä oli huimaava. Teräväpiirtografiikka tuntui vievän pelin kokonaan uudelle realismin tasolle. Muutamat ensi päivät menivät grafiikkaa ihastellessa ja Liberty Cityn katuja ristiin rastiin ajellessa. Aina kun kavereita tuli käymään, piti heidät istuttaa nojatuoliin ja pistää ihastelemaan yksityiskohtaisesti mallinnettuja katuja ja pehmeää ruudunpäivitystä.
Viikon sisään, kun aloin todella pelaamaan peliä, iski päälle ensimmäinen pettymyksen hyökyaalto. Tajusin, että yksi tärkeimmistä asioista jota olin rakastanut aiemmissa GTA-peleissä oli niiden luoma maailma ja ajankuva. Vice Cityn pastellisävyinen 80-luvun Florida softrock-soundtrackeineen ja San Andreasin vain aavistuksen realistisempi 90-luvun alun Kalifornia hip hop-hitteineen ja jengeineen. Molemmat pelit tuntuivat sijoittuvan johonkin tv-sarjoista ja rap-levyistä tuttuun mielikuvitusmaailmaan, jonka lainalaisuudet oli istutettu popkulttuurissa marinoituneen pelaajan selkäytimeen.
Sama asia, joka aiheutti ensi-ihastumisen GTA IV:ään, oli myös sen suurin kompastuskivi; realismi. Niko Bellicin Liberty Cityssä ei ollut jäljellä mitään maagista. Kadut olivat likaisia, talot rapistuneita ja radiokanavilta kuului miltei samaa musiikkia kuin koti-Suomessa. Jatkettu pelaaminen paljasti yhä uusia realismin pesäkkeitä, jotka aste asteelta murensivat intoani jatkaa pelin pelaamista. Nikon puhelin soi jatkuvasti ja tekstiviestejä tuli samalla frekvenssillä kuin Subin yöchatissä. Suuri osa puhelinliikenteestä on juonen kannalta epäolennaista ja sen saa kuulemani mukaan jopa kytkettyä pois päältä, mutta minulla on puristinen tarve kokea peli sellaisena kuin se on tarkoitettu koettavaksi.
Pelaan pelejä etupäässä paetakseni arkea ja reaalimaailmaa. En minä halua pelissä pestä pyykkiä, harjata hampaitani tai maksaa laskuja. En minä jaksa aina pitää yhteyttä edes oikeisiin sukulaisiini, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut pitämään yhteyttä Niko Bellicin serkkuun ja käymään hänen kanssaan kaljalla? Minä haluan vain ajaa karikatyyriautolla karikatyyrikaduilla ja ampua karikatyyriroistoja ja -poliiseja samalla kun radiossa soi Phil Collins tai Eric B. & Rakim.
GTA IV oli huikea taidonnäyte Rockstarilta, ja vei hiekkalaatikkopelaamisen kokonaan uudelle levelille, mutta ainoa oikea suunta jatko-osalle olisi ottaa askel taaksepäin, aikaan jolloin GTA:n pelaaminen oli vielä hauskaa. Siihen asti minä pakenen todellisuutta Mass Effectin tai Bioshockin maailmoihin.

Isojako

Miehet voidaan erään teoriani mukaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Reunoille kusijoihin ja lorottelijoihin. Ensimmäiset pyrkivät suoriutumaan virtsaamisesta mahdollisimman vähin äänin ja huomaamatta. Jälkimmäiset tuntuvat haluavan, että koko maailma kuulisi heidän virtsaamisensa. Minä kuulun selvästi niihin ensinmainittuihin. Nykyisin herään usein siihen kun yläkerrassamme asuva lorottelija käy helpottamassa itseään. Naapurini virtsan lorina pönttöön kantautuu öiseen aikaan useiden asuntojen päähän eikä siinä mitään, se lienee hänen tarkoituksensakin.

En ole koskaan tavannut kivaa tai mukavaa lorottelijaa. He ovat poikkeuksetta omanarvontuntoisia, arrogantteja ja rakastavat omaa ääntään. He haluavat, että muut kuulevat heidän kusemisensa ja kun he baarin vessassa astelevat pisuaarille, he kajauttavat housuja laskiessaan mojovan pierun ikäänkuin ilmoittaakseen saapuneensa paikalle. Reunoille kusijat kaikkoavat tällaisessa tilanteessa wc:stä kiireesti, edes käsiään pesemättä. Lorottelijat ovat aina tavalla tai toisella äänessä ja heidän pitää aina saada sanoa viimeinen sana.

Olen elämäni aikana tuntenut monta lorottelijaa ja nykyisin melkeinpä osaan käytöksen ja ulkonäön perusteella erottaa lorottelijat meistä varovaisesti kusijoista. Eikä kyse ole mistään roiskeista lahkeissa vaan ryhdistä ja siitä miten mies kantaa itsensä. Huonoryhtinen, olemassaoloaan anteeksipyytelevä mies mallistaan ulos kasvaneessa takkutukassa kusee poikkeuksetta reunoille. Rinta rottingilla asteleva hymynaama, vasta kampaajalla käyneellä tuoksuvalla hiuspehkolla lorottelee melkoisella varmuudella keskelle pönttöä.

Lorottaja ei tunne tunnontuskia. Hän juo jääkaapista toisten kaljat ja syö ruuat kyselemättä lupia. Lorottaja on alfauros, valioyksilö, miksi hänen tarvitsisi kysyä alemmiltaan lupaa heidän omaisuutensa ottamiseen? Lorottaja ei anteeksipyytele käytöstään, vaan tekee aina sen mitä tahtoo.

Tämä on myös tärkein syy miksi lorottelijat menestyvät elämässä minua paremmin. He eivät tuhlaa aikaa kiittämiseen tai anteeksipyyntöihin. He tekevät häikäilemättä niin kuin haluavat välittämättä siitä mitä muut ajattelevat tai miltä muista tuntuu. He keskittyvät täysin yksisilmäisesti oman etunsa ajamiseen ja tekevät mitä tahansa saavuttaakseen tavoitteensa. Juuri siksi lorottelijoista tulee rocktähtiä, poliitikkoja, näyttelijöitä, copywritereitä ja AD:ita. Heidän jokainen vessakäyntinsäkin on taideteos, joka muiden on kuultava. Kun taas meistä, jotka emme halua muiden kuulevan virtsaamistamme ja jotka punastumme ja vaivaannumme pieraistessamme, tulee korkeintaan roudareita tai AD:n assareita.

Petollinen äänentoisto

Toistuva aihe kirjoittelussani tuntuu olevan vanheneminen ja jonkinasteinen kuolemanpelko. Tässä näyte Suen kolumnista tammikuulta 2006. Hyvin paljon samoja aiheita kuin uusimmassa Suen kolumnissa, mutta neljä ja puoli vuotta nuorempana ja saman verran toiveikkaampana kirjoitettuna.

Olenko onneton koska kuuntelen pop-musiikkia? Vai kuuntelenko pop-musiikkia koska olen onneton? Viimeisten muutaman kuukauden aikana olen huomannut elämäni tahtomattani jäljittelevän Nick Hornbyn High Fidelity romaanin sankarin Robin elämää. Hiljattain tapahtuneen sinkkuuntumiseni johdosta olen äkkiä tajunnut olevani kolmekymppinen mies, joka työskentelee levykaupassa ja pyhittää koko elämänsä buddhalaisen munkin hartaudella pop-musiikin palvelemiseen.
Vaikka elämäni päällisin puolin monilta osin muistuttaakin Robin elämää: äänilevyt valtaavat asuntoni, tiedän pop-musiikista enemmän kuin kenenkään pitäisi tai kannattaisi ja ihmissuhteeni kariutuvat selittämättömän dramaattisilla tavoilla, on Robilla silti jotain mitä minulla ei ole. Minulla ei ole kuumia yhden yön suhteita Lisa Bonetilta näyttävien laulaja/lauluntekijöiden tai sen puoleen kenenkään muunkaan kanssa. Minä en omista levykauppaa, jossa työskentelen ja vaikka miettisin pääni puhki en kykenisi listaamaan viittä tuskallisinta eroa entisistä tyttöystävistäni, koska minulla ei koko elämäni aikana ole edes ollut viittä tyttöystävää. Omistautuminen yhdelle asialle on tehnyt minusta sosiaalisesti täysin kyvyttömän. Edellisen kerran kun halusin pyytää tyttöä treffeille, kaverini teki sen puolestani, aivan kuin olisimme olleet välitunnilla kotitalouden tuplatunnilta. Silloin olin 27-vuotta vanha.
Jokainen uusi tyttö johon ihastun tai edes tutustun on 21-vuotias. Tämä ei sinällään olisi niin paha juttu ellei noiden ihastumisten välillä olisi kulunut jo aivan liian monia vuosia. Itse olin viimeksi 21-vuotias liki kymmenen vuotta sitten. On olemassa syy siihen miksi jokainen merkittävä rocktähti kuoli ennen kuin he täyttivät 30-vuotta. Kolmekymmentä on se vihonviimeinen rajapyykki, jonka jälkeen pojista pitäisi tulla miehiä, tytöistä naisia, lapsista aikuisia, rock-tähdistä ruumiita. Tämä on luonnonlaki, jota vastaan ei auta taistella. Omat lapselliset kuvitelmani rock-tähteydestä olen haudannut lemmikkien hautausmaalle jo vuosia sitten, josta ne seuraavana aamuna palasivat pahansuopina ja minun oli pakko perustaa metallibändi. Mutta menneeseen nuoruuteeni takerrun yhä kynsin hampain ja kieltäydyn kaiken uhalla päästämästä irti.
Samasta syystä kuin Jimi Hendrix, Janis Joplin, Nick Drake ja lukuisat muut legendat pysyvät ihmisten mielissä ainaisesti alle kolmikymppisinä, myös baareissa tapaamani ihmiset ovat ikuisesti parikymppisiä. Kaikki normaalit ihmiset ovat minun ikään tullessaan joko naimisissa tai ainakin vakiintuneessa suhteessa. Heillä on todennäköisesti lapsia, oikea työpaikka ja ”parempaakin” tekemistä iltaisin kuin roikkua baareissa. Juuri siksi yli 25-vuotiaat pop-henkiset sinkkunaiset ja oletettavasti myös sinkkumiehet ovat tässä kaupungissa yhtä harvinaisia kuin ylipainoiset suomenruotsalaiset.
Avioliitto, vakiintuminen tai päivätyö, millä nimellä sitä sitten haluatkin kutsua, on popparille kuin se kuuluisa elefanttien hautausmaa. Paikka johon vanhat, surulliset ja väsyneet popparit vetäytyvät odottamaan kuolemaansa tietäessään aikansa koittaneen. Mittavat levykokoelmat yhdistetään puolison usein valitettavan Jamiroquai ja Bo Kaspers Orkester–pitoisiin kokoelmiin ja illat kuluvat television ääressä, yhteisten harrastusten parissa tai ystäväpariskuntien luona vieraisilla. Yhä harvenevat levyostokset tehdään Prismasta samalla reissulla kun lapselle haetaan vaippoja. Kavereita moikataan ja keikkoja käydään katsomassa silloin kun puoliso päästää vapaalle.
Musiikki on hyvä harrastus, mutta älä ikinä tee siitä elämäntapaa. Muuten sinun käy kuten minulle. Sinusta tulee katkera ja yksinäinen kolmekymppinen. Kokeile mieluummin vaikka jalkapalloa. Lapsilta usein kysyttyyn kysymykseen ”Mikä sinusta tulee isona?” ei ole oikeaa vastausta, mutta kokemuksesta tiedän että kysymykseen on lukuisia vääriä vastauksia. Levykauppias, rokkitähti, freelance-toimittaja, tiskijukka ja graafinen suunnittelija ovat kaikki toiveammatteja, joiden pitäisi sytyttää punainen vilkkuvalo ja soittaa hälytinkelloja lapsen vanhempien mielissä. Maailma tarvitsee palomiehiä, postiljooneja ja poliiseja, mutta jokainen levykauppias on vain epäonnistunut englannin opettaja ja jokainen rokkitähti matematiikankokeessa reputtanut insinööri.

“We are young. We run free.
We got teeth, nice and clean.
See our friends. See the sights.
Feel alright.”

Kirjoittaminen ei käy työstä

Eräs hyvä kaveri pelkäsi taannoin, että tämä blogi ja tänne kirjoittaminen loppuu kokonaan nyt kun minä olen taas kolumnistina ja kirjoittajana jopa kahdessa eri lehdessä. Vähällä olikin, ettei näin käynyt. Pitkä tauko tässä ainakin pääsi syntymään. Pakko myöntää, että aluksi tuntui, ettei minulla ole riittävästi sanottavaa sekä Suen, Pelaajan, että tämän blogin lukijoille. Sanat loppuvat. Tai jos ei sanat, niin ainakin asiat, joista on millään tasolla mielekästä kirjoittaa hupenevat.

Minulle blogikirjoitus MP3sia jakelevien musablogien ulkopuolella on hyvä ainoastaan jos se joko oivaltaa maailmasta jotain uutta tai kertoo kirjoittajastaan jotain mikä ei ole aikaisemmin ollut yleisessä tiedossa. Tarinat lapsuudesta ovat hyviä, persoonalliset näkemykset jokapäiväisistä asioista ovat hedelmällisiä, mutta minä en halua kirjoittaa tänne blogiin siitä, mitä minä söin tänään tai mitä kirjaa juuri nyt luen, vaikka se samalla tarkottaisi sitä, että pystyisin päivittämään blogiani päivittäin. Näitä tarpeita varten meillä on sosiaaliset mediat.

Tänään aamulla kun kirjoitin uuden kolumnin tulevaan Suen numeroon, huomasin, että vaikka lyhentelin tekstiä todella rajulla kädellä, tuli siitä silti reilusti ylipitkä ohjeeksi annettuun 600 sanan mittaan nähden. Kun pääsin vauhtiin, minulla olisi ollut paljon paljon enemmän sanottavaa kuin mitä kolumnimittaan mahtui. En nyt aio copy-pasteta niitä poistettuja kolumninrippeitä tänne, mutta olin helpottunut huomatessani, että sanottava ei sittenkään lopu koskaan kesken. Ajatukset ovat uudistuva luonnonvara, jotka eivät lopu ennenkuin aivosähkökäyrä on tasainen viiva.

Luultavasti tulen jatkossa postaamaan tänne kirjoittamiani Suen ja Pelaajan kolumneja kuukauden tai parin viiveellä, vanhoja Sueen kirjoittamiani kirjoituksia ja toki myös uutta originaalia materiaalia. Sinä työkaluna työnhakuun, joksi tätä blogia alun alkaen suunnittelin ei tämä juurikaan ole tehtäväänsä täyttänyt. Tuskin yksikään työnantaja, jolle tämän kolumnin hakemuksessani linkitin, on käynyt täällä katsomassa tai lukemassa, mutta eihän näistä koskaan tiedä. Siinä vaiheessa kun olen ladannut kaikki koskaan tekemäni julisteet flickr:iin ja linkittänyt ne tänne, saattaa tilanne olla kokonaan toisenlainen.

Kirjoittaminen on minulle melko helppoa työtä, mutta kun katselee sitä palkkatasoa, mitä Suomessa yleisesti lehtijutuista maksetaan, alkaa pakostakin miettiä, että ehkä myös hitsaaminen tai hernekeiton purkittaminen olisi minulle helppoa? Samaan aikaan YLE:n ja Sub TV:n kaltaiset isot tahot, joilla on varaa, maksavat aivan kelvollisia kuukausitienestejä ihmisille, jotka ylläpitävät muoti- tai Big Brother-blogeja heidän nimissään. A-lehdet kusee työntekijöitään silmään uudistamalla työsopimuksensa ihmisoikeusjulistuksen vastaiseksi ja ainoat, jotka kohta enää kirjoittamisella elävät ovat muotiblogeja ylläpitävät nuoret naiset, jotka suostuvat myymään mainostilaa ottamiensa muotikuvien vierestä.

Suomen myydyimmät lehdet ovat iltapäivälehtien ohella lukuisat erilaiset juorulehdet ja kaikkia näitä yhdistää kirjoittajien suorastaan hämmästyttävä ammattitaidon puute. Faktoja ei tarkisteta, eikä tekstejä oikolueta koska toimittajilla on yksinkertaisesti liian kova kiire juosta seuraavaan elokuvan ennakkonäytökseen istumaan tai seuraaville kokkareille imemään kuohuviiniä. Aniharva toimittajaksi itseään tituleerava nykyisten juorulehtien työntekijä olisi läpäissyt Aronahteen lukion äidinkielen kokeita vuonna 1993. Heille toimittajantyö on luultavasti sitä, että pääsee hengaamaan julkkisten kanssa, mutta ei auta valittaa. Yhtä kauan kuin kansa ostaa Seiskapäivää ja Iltapäivälehtiä kahmalokaupalla, yhtä kauan toimittajaksi voi itseään tituleerata kuka tahansa jolla on kynä korvan takana.

Oma lukunsa ovat suurten ikäluokkien aavistuksen kalkkeutuneet toimittajat, jotka saavat pitää vakanssinsa ainoastaan siksi, että he ovat aina olleet siinä työssä eikä heitä yksinkertaisesti vain voida vaihtaa ennen kuin heistä aika jättää. Oletteko koskaan yrittäneet lukea illan tv-elokuvista Iltalehden takasivuilta? Jyrki Laelma ei osaa edes auttavasti kirjoittaa suomenkieltä. Silti hän on yhden maamme suurimman julkaisun elokuvakriitikko. Vakanssi, jolle olisi varmasti ammattitaitoisiakin hakijoita.

Surullinen tosiasia on, että Suomi ei lue laatulehtiä eivätkä mainostajat näin ollen mainosta niissä, eikä niiden tekemisellä siksi rikastu tai edes tule toimeen. Huonosti kirjoitettu paskajuttu Big Brother -talon asukeista on se mikä kansalle myy, mutta niinhän se on aina ollut kaikessa. Taas yksi esimerkki siitä miksi demokratia ei toimi.

Laskevatko androidit sähköisiä lampaita?

Nykyisin tuntuu, että näen unia enää hyvin harvoin. Tai ainakin muistan näkemistäni unista yhä vähemmän. Saattaa olla, että aamulla muistan jonkun mitättömän pienen yksityiskohdan unesta tai päivän aikana mieleen muistuu tapahtuma, josta en voi olla aivan varma, että tapahtuiko se todella vai olenko vain nähnyt unta. Nuoruuden värikkäät ja vauhdikkaat seikkailu- ja lentämisunet taitavat olla auttamattomasti taakse jäänyttä elämää.

Yksi toistuva teema viimeisen reilun vuoden aikana unissani on kuitenkin ollut. Muistan selkeästi nähneeni useita kertoja unta, jossa löydän jonkun tietyn arvokkaan ja halutun syntetisaattorin pilkkahintaan kirpputorilta. Jokainen herätty aamu tuollaisen unen jälkeen on ollut suunnaton pettymys. Hiljalleen minulle paljastuu, että työhuoneessani ei sittenkään ole Roland Jupiter 8 -syntetisaattoria, joka yöllä oli löytynyt Pansion kirpputorilta 100 eurolla. Mainitun syntetisaattorin markkinahinta maailmalla liikkuu tätä nykyä 3000-5000 euron hujakoilla, mutta suosittu urbaani legenda kertoo miehestä, joka oli 90-luvulla ostanut sellaisen turkulaisesta osto- ja myyntiliikkeestä, Puutarhakadulta 50 markalla.

Pari yötä sitten ostin Kaarinasta kirpputorilta hienokuntoisen Rolandin TB-303:n 20 eurolla. Samassa ostoskorissa oli myös joku viidellä eurolla löytynyt hauska lautapeli. Aamulla kummastakaan ostoksesta ei ollut jäljellä muuta kuin lämmin muisto. Tavallaan näillä syntetisaattori- ja kirpputoriunilla on vankka todellisuuspohja. Minä omistan valtavan läjän vanhoja syntetisaattoreja ja kierrän myös vapaa-ajallani mielelläni kirpputoreja. 1+1=2.

Joskus herätessäni tällaisesta unesta tunnen vahvaa tarvetta lähteä juuri nimenomaiselle, unessa esiintyneelle, kirpputorille katsomaan voisiko nähdyssä unessa olla jotain totuuspohjaa. Yhdelläkään kertaa uni ei ole käynyt toteen. Näkemäni unet eivät ole enneunia vaan pikemminkin päinvastoin. Elän unessa uudelleen ja uudelleen sitä reilun vuoden takaista toukokuista päivää kun löysin turkulaisen lähiön piilossa olevalta kirpputorilta Korg Polysix -syntetisaattorin 30 eurolla.

Siitä tapahtumasta alkoi vahva pyrkimys uudistaa koko oma soitinvalikoima digitaalisesta analogiseksi ja sillä tiellä ollaan edelleen. Muutamia viikkoja tuon jälkeen löysin toisen Korgin analogisynan Turun Ekotorilta 80 euron hintaan ja noiden kahden löydön jälkeen alitajuntani on alkanut toistaa tuota samaa - valtavaa tyydytystä tuottavaa - kaavaa unissani sopivalla frekvenssillä. Toistuvissa unissani löytämieni soitinten todellinen arvo kipuaa yhä korkeammalle ja pyyntihinta vastaavasti laskee yhä alemmas. Teen uni unelta parempia löytöjä.

Arvokkaiden vanhojen soittimien löytyminen pilkkahintaan kirpputoreilta on näinä päivinä valitettavasti melko mahdotonta. Jokainen kirpputorikauppiaskin osaa käyttää nettiä ja tarkistaa hintoja tai pistää soittimensa myyntiin huuto.nettiin tai muusikoiden.nettiin. Silti pieni toivon kipinä minussa elää aina. Vanhat klassikkorumpukoneet, jotka maailmalla maksavat tuhannesta eurosta ylöspäin, näyttävät maallikon silmään luultavasti puhelinvastaajille eikä ole mahdoton ajatus, että sellaisia olisi eksynyt jonkun vanhuksen vinttiin, josta ne ennenpitkää päätyvät osto- ja myyntiliikkeisiin tai kirpputoreille.

Edes nuorena minä en koskaan unissani varsinaisesti lentänyt. Pikemminkin minä kävelin ilmassa, jalat parikymmentä senttiä maanpinnan yläpuolella. Ne unet olivat hyvin miellyttäviä ja tunsin niissä itseni kaikkivoipaksi supersankariksi vaikkakin kykyni kävellä hieman maanpinnan yläpuolella olisi Marvel-universumissa suoraan sanottuna melko köyhä ja turha. Ilmakävelyunet ovat vaihtuneet syntetisaattoriuniin ja minä olen pelkästään kiitollinen. Kirpputoreissa ja syntetisaattoreissa ei ole mitään taikuutta tai yliluonnollista. Nykyiset uneni ovat arkirealismissaan lähes uskottavia.

Näistä ja muistakin syntetisaattoriajatuksista menen taas tänään juttelemaan syntetisaattoriystävieni kanssa. Perustimme hiljattain Turun Syntetisaattoriseura -nimisen löyhän kollektiivin (http://www.facebook.com/?ref=home#!/group.php?gid=10553914941&ref=ts) ja tänään kello 17:00 pidämme toisen kokouksemme Bar Kukassa. Jos sinä silloin tällöin näet unta syntetisaattoreista tai haluaisit muuten vaan puhua niistä kaltaistesi kanssa koska kämppiksesi/tyttöystäväsi/poikaystäväsi ei jaksa enää kuunnella syntetisaattorijuttujasi, niin tervetuloa mukaan.

Minä olin teini-ikäinen pop-narkkari

Tämä teksti julkaistiin Sue-lehden kolumnina vuoden 2006 keväällä. Äsken kun lukaisin sen vuosien tauon jälkeen läpi huomasin, että se pitää yhä kutinsa.

Omien kokemusten täydellisestä puuttumisesta johtuen en osaa kertoa porttiteorian paikkansapitävyydestä huumausaineiden kohdalla, mutta olen jossain määrin varma teorian pätevyydestä mitä pop-musiikkiin tulee. Teorian ydinhän on rajusti yksinkertaistettuna se, että miedot huumausaineet johtavat käyttäjänsä aina poikkeuksetta yhä kovempiin ja kovempiin aineisiin.
Mikäli kovuudella pop-musiikissa ymmärretään raskautta ja äänekkyyttä etenee pop-narkkarin tie useimmiten aivan käänteiseen suuntaan. Käyttö aloitetaan vanhempien kauhuksi kaikkein kovimmilla aineilla, joista iän myötä usein hiljalleen siirrytään miedompiin ja miedompiin. Oma käyttöni on seuraillut pitkälti juuri tuota kaavaa. Toisen vallitsevan teorian, jota itse kannatan, mukaan pop-musiikin kovuus luokitellaan sen tunnettavuuden mukaan. Tällöin porttiteoria pitää kutinsa täydellisesti. Pop-narkkari hakee elämäänsä yhä kovempia ja kovempia kiksejä. Jeff Buckley johtaa aina Elliot Smithiin tai Nick Drakeen, Black Sabbath Reverend Bizarreen tai Electric Wizardiin ja The Smiths väistämättä Feltiin tai Orange Juiceen.
Itse olen pop-musiikin väärinkäyttäjä, enkä kaihda mitään sen alalajeista. Tarvitsen annoksen aamuisin ensimmäiseksi kun herään, iltaisin viimeiseksi ennen kuin nukahdan ja kymmeniä kertoja siinä välissä. Tänä päivänä en voi kutsua itseäni enää pelkäksi viihdekäyttäjäksi sillä addiktioni muodostaa nykyisin jo suuren osan päivärutiinistani. Mietin jatkuvasti mistä saisin seuraavan pop-annokseni ja miten sen rahoittaisin. Arki- aamuisin minulla on usein tapana notkua levydivarien kulmilla odottelemassa diileriäni ja viikonloppu-illat maleksin muiden addiktien kanssa likaisissa, savuisissa ja pimeissä musiikki-luolissa. Rahoittaakseni oman lisääntyneen käyttöni, minun on ollut pakko ryhtyä myymään pop-musiikkia. Ei, en ole ylpeä siitä, mutta minulla ei juurikaan ole ollut vaihtoehtoja.
Pop-musiikki on vienyt minulta kaiken; perheeni, työni, kotini, omaisuuteni ja tyttöystäväni, mutta silti jatkan sen käyttöä ilman katumusta. Vieroitusta en saata edes harkita eikä korvaushoitokaan kohdallani oikein toimi. Totta puhuen en edes halua eroon addiktiostani sillä ilman sitä elämäni olisi sietämätöntä. Rakastan sitä rutiinia, jonka käyttöni ympärille olen muodostanut. Rakastan niitä kiiltäviä ja moninaisia välineitä, joita käyttöni vaatii minua omistamaan. Piikitän pop-musiikin suoraan verenkiertooni likaisella ja liian moneen kertaan käytetyllä Shuren neulalla. Joskus jopa lainaan neulojani addikti-ystävilleni. En yksinkertaisesti vain saa etsimiäni kiksejä musiikin nuuskaamisesta tai polttamisesta. Aika ajoin, paremman puutteessa saatan silti haksahtaa niihinkin.
Nykyisin kuvailisin itseäni lähinnä pop-musiikin sekakäyttäjäksi. Lajilla tai muodolla ei juurikaan ole väliä, kunhan sitä saa aina tarvittaessa. Musiikin sekakäyttö onkin pop-narkkarille jonkinlainen ultimaalinen tila, jossa tarvittava aine ja annostus valikoituu oman henkisen tilan mukaan. Käyttämäni määrät ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti nuoruusvuosilta, mutta kehoni on jo tottunut yhä kasvaviin annoksiin. Yliannostuksen vaaraa ei siis enää juurikaan ole. Yritän välttää musiikkia, jota on jatkettu ruokasoodalla tai muilla epäpuhtuksilla ja ostan musiikkini vain tuntemiltani diilereiltä joihin voin aina luottaa. En suosittele pop-narkkariksi ryhtymistä edes pahimmalle vihamiehelleni, mutta jos olet jo koukussa kannattaa pitää mielessä, että huonomminkin asiat voisivat olla. Pahimmassa tapauksessa saattaisit olla Kiss FM:ää ja Novaa autoillessasi kuunteleva beigen värinen vakuutusmyyjä.

Kertojan henkilöllisyyden suojelemiseksi, hänen nimensä ja äänensä on muutettu.

”I have an ability to focus on music and not much else. I’ve never taken any drugs in my life, never been high. So music has always been my other world, the way I’ve connected to other realms.”
Rick Rubin 2006

Internet-ajan urheat soturit

"We used to wait
We used to waste hours just walking around
We used to wait
All those wasted lives in the wilderness downtown"
Arcade Fire - We Used To Wait

Internet on jokapäiväistyessään tuonut muassaan monenlaisia ikäviäkin asioita. Kaupunkien keskustat kuolevat ja tasapäistyvät erikoisliikkeiden kuollessa, niiden asiakaskunnan tehdessä ostoksensa yhä enenevässä määrin netistä. Jäljelle jää ainoastaan päivittäistavarakauppoja ja nekin siirtyvät hiljalleen lähiöihin ja teollisuusalueille kaupunkien laidoille. Levyt, videopelit, kirjat, lenkkitossut, elektroniikka ja pian kaikki muukin erikoistavara ostetaan yhä useammin veroparatiiseissa päämajojaan pitävistä netin massamarketeista. Käytetyn tavaran kauppa siirtyy kirpputoreilta nettihuutokauppoihin ja samalla tavaroiden hintapyynnöt kymmenkertaistuvat. Kaikesta tulee "keräilyesineitä".

Edellämainittua väistämätöntä tulevaisuutta nopeammin tapahtunut kehitys on kuitenkin ollut muutos tavassamme kommunikoida. Yhteisölliset palvelut kuten Facebook, Myspace ja Twitter ovat mahdollistaneet lähes reaaliaikaisen tunteiden, mielipiteiden ja ajatusten jakamisen. Yhtäaikaisesti ne ovat mahdollistaneet samalla tavalla ajattelevien ja samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten helpon verkostoitumisen, joka on synnyttänyt sekä arvokasta hyväntekeväisyystoimintaa, että vaarallisten ääriainesten ryhmittymistä. Ei tarvitse kuin lukaista pätkä keskustelua Helsingin Sanomien nettisivuilta lähes minkä tahansa otsikon alta, huomatakseen, että myös tyhmät ihmiset osaavat nykyään käyttää tietokoneita ja internettiä.

Hesarin, Youtuben, blogisivustojen ja muiden palvelujen suoma mahdollisuus kommentoida sisältöä nimettömänä tai nimimerkin suojissa on antanut aseet 15-vuotiaille ikuisen murrosiän kanssa painiville poikasille päästä esittelemään vajavaista sanavarastoaan kaikelle kansalle. Yleensä nämä nimettöminä pysyvät kommentoijat tunnistaa teinipojiksi heidän toistuvista kirjoitusvirheistään, Laserboy1991 -tyyppisestä nimimerkistään tai viimeistään heidän tekstiensä vuolaasta kirosanojen tulvasta. He ovat netissä etupäässä haastaakseen riitaa eivätkä nauti mistään niin paljoa kuin kirjoituksiensa synnyttämästä eripurasta ja kaaoksesta.

Online-pelaamisen maailmassa nämä samat teinit luultavasti pelaavat niin sanottuja campereitä. FPS-peleissä (First Person Shooter) kaikkein vihatuinta pelaajatyyppiä kutsutaan camperiksi eli leiriytyjäksi. Heidän taktiikkansa on piiloutua pelin voiton kannalta taktisesti tärkeään paikkaan, kuten vaikkapa tikapuiden yläpäähän ja sieltä käsin kiikarikiväärillä ampua kaikki lähestyvät vastustajat ennenkuin nämä edes tajuavat, että mikä heidän päähänsä osui. Tällä tavoin he keräävät eniten kokemuspisteitä asettumatta koskaan itse varsinaiseen vaaraan. Epäreilua ja paskamaista.

Kommenttimaailman camperit ovat aivan yhtä raukkamaisia kuin kollegansa Call Of Dutyssä. Heidän tähtäyksensä ei vain ole aivan yhtä tarkka. Kiikarikiväärin sijasta he ampuvat kommenttejaan rikkinäisellä haulikolla ja piiloutuvat odottamaan vastausten tulvaa omaan turvapaikkaansa. Jos asioista on mielipiteitä, pitää niiden takana pystyä minun mielestäni myös seisomaan. Minun nimeni on Tomi Tuominen, olen 35-vuotias turkulainen ja jos sinun tekisi mieli lyödä minua siksi, että kirjoitin eilen ikävästi sinun suosikkiurheilulajistasi, niin voit minun puolestani siirtyä kommentoimaan vaikka Hesarin uutisia.

"#6Anger6
3 viikkoa sitten

@Xaticas1989 Why dont you speak in such a way that people can understand you, you cockwrestler, you obviously dont get the point of the song or video, it has nothing to do with whatever the hell your talking about, turkey tits

#Unlogitech
3 viikkoa sitten 3

@KammerMetaldrummer

Glad you don't like our music, don't want some gay ass motherfucker like you on my festivals!

And as a second, an actual Metal fan wouldn't post such crap on sub metal-genres which he doesn't like that much. Go do us all a favor and go flame Justin Biebers. Also, believe has nothing to do with music taste, but I guess your tiny brain is to small to accept that."

Musiikkihuligaanit

Mun suosikkibändini on Iron Maiden.
Oon nähny niiltä ainakin 20 keikkaa ja kerran lomamatkalla näin ne jopa Belgiassa, Antwerpenissä tosi isolla areenalla. Niitten keikoilla on aina kivaa. Kavereitten kanssa juodaan olutta, vähä moshataan, heilutetaan nyrkkiä ja lauletaan niitten lauluja mukana. Osaan kaikkien niitten biisien sanat ulkoa. Mulla on vaatekaapissa 27 erilaista Iron Maiden t-paitaa. Oon ostanu joka keikalta aina yhden uuden paidan ja sit torilta on löytyny muutama. Sit on tietenki noita Iron Maiden -lippiksiä, -huppareita, -sukkia ja -koristossuja. Pukeudun oikeestaan aina Iron Maiden -vaatteisiin ja kun kavereitten kanssa liikutaan kylillä, niin meillä on kaikilla aina Iron Maiden-paidat päällä. Niistä meijät tunnistaa.

Viime kesänä ku Iron Maiden -sesonki oli kuumimmillaan mentiin tossa Albertinkadulla jätkien kanssa kaljalle yhteen baariin, mutta siellä sisällä olikin ihan hirvee jengi (ainaki kymmenen) Metallica-paitasia isoja jannuja. Tilattiin siinä sit kuitenki kaljat, mutta ennenku edes ehdittiin istua alas ni nää isot Metallica-paitaset tyypit tuli tönimään Patea, joka on meistä pienin ja sillä on rillit. Olis pitäny arvata siitä ikkunassa roikkuvasta Metallica-huivista, että tähän baariin ei kannata mennä, mutt siinä vaiheessa oli myöhästä enää perääntyä. Kunnon iso tappeluhan siitä sit tuli. Annettiin niille vitun urpoille Metallican kannattajille sellanen selkäsauna mitä ne ei ihan heti unohda...

Suhtaudun musiikkiin äärimmäisellä intohimolla ja hartaudella. Kuuntelen sitä koko ajan tauotta ja vaatekaapissani t-paidat, joissa ei ole jonkun bändin logoa ovat vähemmistössä. Olen koko ajan innoissani uudesta musiikista, mutta vanhat suosikit säilyvät ja niiden takana seison ehdottomana. Keskustelen mielelläni musiikista muiden yhtä intohimoisesti siihen suhtautuvien kanssa, mutta harvoin musiikkikeskustelut yltyvät kinaksi tai sanaharkaksi. Useimmiten joku pöytäseurueesta ottaa vanhan (ja typerän) "Ei mielipiteistä voi kiistellä" -kortin esiin ennen kuin kukaan ehtii edes korottaa ääntään. Pixies on minusta maailman kaikkien aikojen paras bändi, mutta en minä silti lyö ihmistä, jonka mielestä Rolling Stones on parempi.

Eilen illalla "jalkapallonystävät" keskeyttivät väkivaltaisesti yhden kiinnostavimmista dj-keikoista mitä Turussa on ollut tarjolla pitkään aikaan. Onneksi en ollut itse paikalla enkä edes Turussa siinä vaiheessa kun tuopit ja tuolit alkoivat lentää ja kaliforniasta asti paikalle saatu Sublime Frequencies levy-yhtiön dj joutui pakkaamaan levynsä ja pakenemaan seurueineen paikalta. Hienoa, että vahingoilta säästyttiin muutamia mustelmia ja ruhjeita lukuunottamatta, silti tällainen käytös ylittää ymmärrykseni täysin.

Miksi juuri jalkapallo on urheilulaji, joka kerää ympärilleen väkivaltaisia idiootteja, joiden mielestä vastustajajoukkueen kannattajia tai, jopa tietämättään väärän värisiin asusteisiin pukeutuneita, ihmisiä voi solvata tai jopa fyysisesti loukata? Miksei ole olemassa fanikerhoja 110-metrin aitojen parhaimmille juoksijoille? Fanikerhoja, jotka haastaisivat riitaa toistensa kanssa ja kävisivät kännäämässä ja laulamassa aitajuoksu-kannatuslauluja yleisurheilukisojen katsomossa? Fanikerhoja, jotka teettäisivät Juha Sock -tarroja ja kävisivät liimailemassa niitä Mikko Halvaria kannattavien baarien vessoihin? Mikseivät Formula ykkösiä intohimoisesti katsovat marssi isoina seurueina baareihin Heikki Kovalais -lippua liehuttaen katsomaan sunnuntain kisaa ja juomaan litrakaupalla olutta?

Miten ylipäänsä urheilufanius eroaa näin selkeästi musiikkifaniudesta? Toki tiedostan, että ihmisten harrastusvalinnat vaikuttavat heidän sosiaaliseen statukseensa ja moniin tilanteisiin läpi heidän elämänsä. Siellä missä minä kävin kouluni, meitä ruipeloita poikia jotka kasvattivat pitkän tukan, pukeutuivat hevibändien paitoihin ja ottivat korvakorut pidettiin "homoina", joka oli yläasteikäiselle epävarmalle pojalle pahin mahdollinen solvaus. Meidän koulujamme hallitsivat "jockit", urheilijanuorukaiset, jotka pelasivat Rauman Pallo-Iiroissa, käyttivät mäkihyppääjien suosimia Mäser-vetoketjupooloja ja menivät koulun jälkeen videopelaamisen sijasta urheilutreeneihin. Taannoin kuulin tuttavalta, että pohjoisessa, Oulun korkeudella, valtasuhteet olivat päinvastaiset. Hevarit olivat niitä koulun "kovia jätkiä" ja urheilijoita pidettiin nössöinä.

Se, miten jalkapallohuliganismi, joka istuu erinomaisesti brittiläiseen yksikulmakarvaiseen ja huonohampaiseen lad-mentaliteettiin on saanut näin vahvaa jalansijaa Suomesta on minulle suuri mysteeri. Suomalainen jalkapallo on tasoltaan parhaalla tahdollakin sanottuna melko heikkoa, eikä täkäläisiä otteluja katsomassa käy kuin kourallinen ihmisiä, jos niitä verrataan todellisten jalkapallomaiden matseihin. Jopa eilisen kaltaisissa paikallisjoukkueiden derbyissä tunnelma on melko kädenlämpöisen haalea verrattuna suuren maailman potkupallo-peleihin. Tässä maassa ei yksinkertaisesti ole riittävästi kasvupohjaa jalkapallohuliganismille, mutta silti se rikkaruohon lailla aina jostain raosta pilkistää.

Ideaalimaailmassa mustavalkoraidallinen kaulahuivi on ainoastaan mustavalkoraidallinen kaulahuivi. Ei merkki kantajansa TPS-faniudesta. Jalkapalloa on kiva katsoa, ja omaa joukkuetta kiva kannattaa, mutta siinä vaiheessa kun sen takia tekee mieli rikkoa irtaimistoa tai tehdä vakivaltaa toista ihmistä kohtaan se muuttuu yläastepoikien masentavaksi isotteluksi. Eilinen oli tästä ääriesimerkki. Ihmiset, jotka kiirehtivät Helsingistä Flow -festivaalilta takaisin Turkuun näkemään Mark Gergisin dj-keikan pääsivät sen sijaan todistamaan helteiden typeryydeksi tiivistämää fanaattisuutta pahimmillaan.

Anteeksi Jeti-Klubi, anteeksi Mark Gergis, tämä on Turku.

Progressiivinen hiustenlähtö

Jälleen on vuorossa uusinta. Tämä kirjoitus julkaistiin alunperin Suen kolumnina keväällä 2006. Sen käsittelemät aiheet eivät kuitenkaan vanhene koskaan.

"Aikoinaan keskusteltiin paljon siitä onko homoseksuaalisuus synnynnäistä vai johtuuko se ympäristötekijöistä kuten kasvatuksesta tai varhaisista ihmissuhtesta. Viime aikoina omaa mieltäni on puolestaan askarruttanut kysymys siitä, aiheuttaako progressiivisen rockin kuuntelu kaljuuntumista vaiko kenties toisinpäin. Empiiristen tutkimusteni valossa olisin valmis väittämään, että asioilla ei ole ollenkaan syy- ja seuraussuhdetta, mutta yhä kasvava progepopulaatio pälvikaljuineen ja alati nousevine hiusrajoineen osoittaa toisin.
Oma hiustenkasvuni ei näytä hidastumisen merkkejä, eikä hiusrajani ole mainittavasti kohonnut huolimatta siitä, että viime aikoina soittimessani ovat miltei huolestuttavalla taajuudella pyörineet Magman ja Canin varhaistuotanto. Toisaalta hiusteni - tai sen puoleen muunkaan karvoitukseni - kasvu ei ole myöskään juurikaan kiihtynyt vaikkakin suuren osan viimeisen puolen vuoden musiikillisesta ruokavaliostani ovat muodostaneet Black Sabbath ja Judas Priest lukuisine johdannaisineen. Teoriaani tukee kuitenkin se tosiasia, että valtaosa tietämistäni progen harrastajista edustaa hiusmalliltaan lähinnä Juice Leskisen suomirockiin menestyksellä lanseeraamaa takaa pitkä, keskeltä kalju –koulukuntaa.
Progressiivinen rock syntyi 60-luvun lopulla psykedeelisen rockin äpärälapsena. Itse sana progressiivinen kääntyy sen enempiä miettimättä edistykselliseksi. Todellinen edistyksellisyys ei kuitenkaan tänä päivänä löydy levykaupan progehyllyä kansoittavien Dream Theaterin tai Flower Kingsin itsetarkoituksellisista tahtilajin vaihdoksista tai pompööseistä teema-albumeista vaan aivan toiselta osastolta. Viimeisten muutaman vuoden aikana todellinen proge on tehnyt vahvaa paluuta pääasiassa Mars Voltan, Coheed & Cambrian ja Mewn kaltaisten bändien ansiosta. Samaan aidosti edistyksellisen musiikin sarjaan voitaneen lukea myös Liarsin, TV On The Radion ja Oneidan kaltaisten bändien rajoja hakeva tuotanto. Kaikki kolme New Yorkilaisbändiä ovat saaneet alkunsa samasta 2000-luvun alun New York-skenestä, kuin The Strokes, Interpol ja The Braverykin. Siinä missä viimeksimainitut ovat kuitenkin huonoimmillaan tyytyneet tunnettujen jälkipunk-bändien näkemyksettömään jäljittelyyn, ovat ensinmainitut samoista lähtökohdista onnistuneet luomaan kokonaan omat, rikkaat musiikilliset maailmansa.
Itselleni yksi musiikin ehdottomasti tärkeimmistä ominaisuuksista on aina ollut sen mielikuvituksellisuus, yllättävyys, sense of wonder, sanalla sanoen luovuus. Valtaosasta tämän päivän populaarimusiikkia tuo sense of wonder ja luovuus nimenomaan puuttuvat. Raha ratkaisee, eikä suuren levy-yhtiön liukuhihnaltaan suoltama jälkipunk ei ole yhtään sen kiinnostavampaa kuin saman yhtiön toiselta tuotantolinjalta valmistuva R&B-tusinapop. Molemmat ovat kulutushyödykkeitä ilman suurempia taiteellisia pyrkimyksiä siinä missä vaikkapa Siwan kylmäkaapista löytyvä maito tai kananmunat. Tänä päivänä kaikkein mielenkiintoisin musiikki onkin luomua, pienten kasvattajien vapaasti kasvattamaa ja myydään useimmiten reilun kaupan periaatteella. Jos hinta haastavan ja mielenkiintoisen musiikin kuuntelusta on maksettava persnahan sijasta päänahalla, olen siihen valmis. Mieluummin kuuntelen Liarsia päälaki kaljuna kiillellen kuin Killersiä tai Braveryä tuuheita hiuksiani föönaten.
Myös lääketeollisuus on pannut merkille vallitsevan proge-tendenssin ja sen oheisilmiöt. Johtava (lue eniten markkinoitu) kaljuuntumisen estolääke Rogaine on vihdoin löytänyt itselleen ja markkinoinnilleen oikean kohdeyleisön. Mikä voisikaan olla hedelmällisempi maaperä kaljuuntumishysterian lietsomiselle kuin Rumban lukijakunta? Kuka maailmassa pelkäisi kaljuuntumista enemmän kuin nuoruutensa perään ikuisesti haikaileva popparipopulaatio? Mainos yhdistää oivallisesti kaljuuntuvien ikäluokkien kiintymyksen vinyyli-formaattiin ja ennen niin tuuheisiin hiuksiinsa. Ellei peilin edessä vinyylilevy menneen afronsa korvikkeena poseeraava mies valtavine levykokoelmineen lisää Rogainen kysyntää ikääntyvien Rumban tilaajien keskuudessa, on maailmassa virhe."

Katkera kalkkis

Joskus minun nuoruudessani ikääntyneitä ihmisiä, jotka eivät olleet enää ajan hermolla, hip ja cool kutsuttiin fossiileiksi tai kalkkiksiksi. En tiedä mistä kalkkis sana juontaa juurensa, mutta luultavasti sillä on jotain tekemistä verisuonien kalkkeutumisen kanssa.

Vähän samaan tapaan kuin rillipää-statuksen voi saada vaikka näkökyky kelpaisi hävittäjälentäjälle eikä olisi koskaan käyttänyt silmälaseja, niin kalkkiskin voi olla jo kuudentoista vuoden iässä. Kuten rillipäisyys, myös kalkkeutuneisuus ovat pikemminkin henkisiä, kuin fyysisiä tiloja. Jokainen meistä tuntee rillittömiä rillipäitä, jotka humalaisessa baarikeskustelussakin kokevat tarpeelliseksi oikaista asiavirheitä tai väärin äännettyjä englanninkielen sanoja. Kalkkikset ovat, jos mahdollista, vieläkin pahempia.

Viime lauantaina olimme bändimme, Nightsatanin kanssa keikalla Helsingissä, Rautatientorilla sijaitsevassa soittoruokalassa. Kaksi kolmasosaa bändistä tyttöystävineen saapui paikalle juuri ja juuri ajoissa sovittuun kello kuuden load-in aikaan ja kolmaskin tuli parahiksi ennen kuin lukujärjestykseen merkitty klo 20:30 soundcheck oli määrä alkaa. Talon oma miksaaja antoi itsestään aluksi ihan mukavan kuvan. Kun olimme pystyttäneet kaksi kolmasosaa soittimistamme, hän ilmoitti, että ei aloiteta soundcheckiä ennen kuin kolmaskin soittaja on paikalla. Ei mitään kiirettä siis. Kun toinen kosketinsoittajamme sitten saapui paikalle tismalleen ajoissa soundcheckiin ja pystytti kamansa, alkoi ketjussa tupakoiva, harmaakasvoinen miksaajaystävämme silminnähden hikeentyä.

"Voisitko vaan pystyttää niitä vitun kamojas ja jättää juttelemisen vähemmälle?", kysyy miksaaja toiselta kosketinsoittajaltamme. Emme vastaa mitään. Kosketinsoittaja pystyttää kamoja. "En ymmärrä miks ne sun perkeleen rummut ei oo balanssissa?", huutaa röökinaama-miksaaja rumpalillemme. Olemme hiljaa ja jatkamme soundcheckiä. Pian harmaakasvoinen miksaaja opettaa meille miten mikrofoniständi oikeaoppisesti pystytetään. Hyödyllinen taito, mutta sekin opetetaan meille kuin olisimme koiranpentuja ja olisimme juuri kusseet lavalle. Kuonojamme hierotaan kusilätäkköön niskasta pitäen ja meille toistellaan samaa asiaa vihaisella äänellä.

Ymmärrän, että Nightsatan ei ole tämän maan tärkein ja tunnetuin bändi, mutta olisin silti taipuvainen sanomaan, että kadunmieheltä kysyttäessä Nightsatanin nimi on tunnetumpi kuin sen helsinkiläisen ääniteknikon nimi, joka meihin pahaa mieltään ja ahdistustaan purki. Me olimme tulleet Helsinkiin tanskalaisen Hola Ghostin pyynnöstä lämmittelemään heitä. He halusivat nimenomaan meidät soittamaan heidän kanssaan. Miksaaja olisi voinut olla ketä tahansa, joka osaa käyttää mikseriä ja valopöytää, mutta illan pääesiintyjä oli valinnut meidät, koska piti meidän 70-80 -lukujen roskaelokuvien soundtrackeista ammentavasta soundistamme niin kovasti.

Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen eikä varmasti myöskään viimeinen kerta kun keikkareissuillamme törmäämme miksaajaan, baarimikkoon tai ovimieheen, joka on omasta mielestään suurempi rocktähti kuin illan bändit. Niitä tuntuu riittävän Suomen joka kolkassa. Tietenkin saattaa olla, että jonkun baarin miksaaja on niin vitun hyvä miksaamaan, että ihmiset maksavat 10 euron pääsylipun vain päästäkseen kuulemaan hänen korviahivelevän hienosti miksaamia keikkoja. Bändillä ja musiikinlajilla ei niin väliä. Useimmiten asia on kuitenkin toisin päin. Ihmiset tulevat bändien, eivät klubien työntekijöiden takia illanviettoon juuri tiettyyn baariin sinä tiettynä iltana. Miksaaja on siellä palvelemassa bändiä ja yleisöä, ei toisin päin.

Vanha totuus on se, että epäonnistuneista rocktähdistä tulee rocktoimittajia, dj:tä, graafikkoja ja ilmeisesti nyt myös miksaajia ja baarimikkoja. Luultavasti katkeroitunut harmaakasvo oli 90-luvulla soittanut jossain Rockin SM-kisat voittaneessa unohdetussa kokoonpanossa kitaraa, mutta bändin basisti oli lähtenyt soolouralle ja myynyt satojatuhansia levyjä hittibiisinsä, joka kertoi hänen vanhan kaverinsa isän saksalaisesta arvo-autosta, siivittämänä. Vähemmästäkin sitä menettää elämänilonsa, alkaa polttaa tupakkaa, rasvoittuu ja katkeroituu. Eikä tuo vaihto rocktähdestä miksaajaksi lopulta ollut ollenkaan huono valinta. Olen kohtalaisen varma, että tuo vittuileva röökinaama-miksaaja sai tuosta illasta enemmän palkkaa, kuin me kolme yhteensä.

P.S. Kun illan pääbändin aikana menin naispuoliselta baarimikolta kysymään energiajuomaa, koska joutuisin ajamaan vielä yön aikana kotiin Turkuun, hän kohteli minua aivan yhtä hyvin kuin miksaajamme aiemmin illalla. Ehkä tämä oli sittenkin vain talon tapa.

P.P.S. Suunnittelin tommosen uuden logon Nightsatanille eilen aamulla kun se vanha oli aika hankalan mallinen. Musta mää tavoitin aika hyvin sen Judas Priest-hengen, jota lähdin hakemaankin.

Graafista suunnittelua

Jos aivan rehellisiä ollaan, niin kyllä minä näen itseni ennemminkin julisteentekijänä kuin graafisena suunnittelijana. Seuraavassa linkki kansioon, jossa on pikkuriikkinen osa tekemistäni julisteista viimeisen muutaman vuoden ajalta. Lisäilen niitä tuonne kun saan valikoitua lisää ja muunnettua sopivaan formaattiin. Tyytyväisin olen ehkä tuohon Sussudio-julisteiden linjakkaaseen sarjaan, joista kahta lukuunottamatta kaikki on tehty nollasta sataan itse, ilman netistä haettua sisältöä.

Kritiikin pikkujoulut

Vuonna 2004 joku lukija penäsi Sue-lehdeltä objektiivisempia levyarvioita, jotka eivät peilaisi kirjoittajansa mielipiteitä vaan kertoisivat levyistä jonkinlaisen absoluuttisen totuuden. Minusta tämä oli täysin paradoksaalinen ajatus, josta saisi hyvän, aivoja hiostavan Michel Gondry -tyyppisen elokuvan. Sen sijaan, että olisin tehnyt elokuvaa, kirjoitin lukijalle vastauksena kolumnin.

"Suunnattoman addiktioni levyihin ylittää ainoastaan vielä suurempi addiktioni erilaisiin lehtiin. Viime viikolla hieroin tuttavuutta kahden täkäläisittäin uuden lehden kanssa. Tai tarkemmin ottaen yhden uuden ja yhden vanhan ja rakkaan tuttavan. Uusi tuttavuus oli brittiläinen musiikkilehti Clash, jonka neljäs numero ulotti levikkinsä täkäläisiinkin lehtipisteisiin Vanha tuttu puolestaan oli Yhdysvalloista alkunsa saanut poliittisesti äärimmäisen epäkorrekti ilmaisjakelulehti Vice, joka kaikessa hiljaisuudessa rantautui Skandinaviaan.
Näiden kahden lehden limittäinen selailu herätti huomaamaan ”kritiikin” ja kritiikin hienovaraisen eron eri julkaisuissa. Räävittömyydestään tunnettu elämäntapalehti Vice arvostelee kärkevästi ja välillä tarpeettomankin ilkeästi kaikkea levyistä pornoleffojen kautta kadunmiesten pukeutumiseen. Vicen levyarvioiden pisteytys on skaalattu nollasta kymppiin, eikä koko skaalaa todellakaan pelätä käyttää. Salanimien takana piileksivät kriitikot lyövät surutta lyttyyn kaiken epätrendikkään tai vaihtoehtoisesti kehuvat varauksettomasti ja vuolaasti omia suosikkejaan.
Brittiläinen Clash puolestaan edustaa levyarvioillaan kritiikin toista äärilaitaa. Sen nimettöminä pysyttelevät levyarvostelijat eivät anna levyistä ollenkaan arvosanoja. Lehden lyhyesti kirjoitetut arviot eivät tahdo sanoa poikkipuolista sanaa yhdestäkään julkaisusta. Clashin ”kriitikoiden” korvissa kaikki musiikki tuntuu olevan hyvää. Lehden nelosnumeron 36:sta levyarviosta ainostaan yksi kritisoi kohdettaan kiltisti, mutta heti perään havahtuu perumaan sanansa. Lehden arviosivut oletettavasti hyväksytetään levy-yhtiön edustajilla ennen julkaisuaan. Syy tähän löytyy myös selailemalla lehteä. Samat artistit joiden päitä arviosivuilla taputellaan täyttävät myös pääosan lehden mainostilasta ja kirjoitetusta sisällöstä. Älä pure kättä, joka ruokkii sinua.
Kumpikaan edellämainituista lehdistä ei kuitenkaan varsinaisesti edusta kaivattua rakentavaa musiikkikritiikkiä. Clash on levy-yhtiöiden talutusnuorassa sievästi sipsuttava sylikoira, jonka äänijänteet on leikattu ärsyttävän haukkumisen hiljentämiseksi. Vice puolestaan on luonnevikainen piski, joka haukkuu ja paskantaa nurkkiin koska rakastaa omaa ääntään ja hajuaan. Näistä kahdesta Vice on kuitenkin ehdottomasti viihdyttävämpää luettavaa ilkeytensä ja piikikkyytensä takia. Sen arviosivut eivät anna syytä lähteä levykauppaan, mutta nokkeluudellaan ja kielellisellä ilotulituksellaan tarjoavat ainakin hauskaa luettavaa.
Älykästä ja rakentavaa musiikkikritiikkiä kevyen viihteen sijaan janoava hakeekin käsiinsä Vicen tai Clashin sijaan Mojon tai Uncutin kaltaisia ”vanhojen miesten” musiikkilehtiä, joiden kriitikot ovat paneutuneet asiaansa ja tuntevat taustansa. Ainoa varjopuoli näissä lehdissä on niiden suuntautuminen niin sanottuun ”Classic Rockiin”, joka ei ainakaan minulle paljoa elämyksiä tarjoile. Siksi onkin ilo huomata, että paras rock-kritiikki kirjoitetaan Suomessa ja suomeksi. Kolme suurta kotimaista rocklehteä ja maan suurimman päivälehden viikkoliite tarjoavat parhaan ja asiantuntevimman kritiikkikattauksen kaikilta populaarimusiikin osa-alueilta. Samuli Knuuti, Ilkka Mattila ja tämän lehden sivuilta tuttu Ari Väntänen – vain muutamia mainitakseni - onnistuvat kirjoituksissaan parhaimmillaan usein yhdistämään Uncutin ja Mojon juurtajaksavan taustatyön Vicemäiseen nokkeluuteen ja verbaali-iloitteluun. Tuloksena on yhtä aikaa viihdyttävä ja asiantunteva kirjoittaminen, josta brittiläisillä ja amerikkalaisilla olisi paljon opittavaa.
Lopuksi on vielä todettava ettei objektiivista kritiikkiä olekaan. Objektiivinen kritiikki on jo sanayhdistelmänä paradoksaalinen ja itsensä kumoava käsite. Jokainen levyarvostelija kantaa harteillaan kymmenien vuosien omien mieltymystensä painolastia, josta jokainen kirjoitettu levyarvio peilaa. Lukijan tehtävä on löytää kriitikoista se, jonka mieltymykset lähinnä vastaavat hänen omiaan. Itse olen vuosien varrella oppinut ikään kuin tuntemaan suosikkikirjoittajani. Tiedän mistä he pitävät, miksi he pitävät siitä ja osaan tämän kautta verrata heidän kirjoituksiaan omiin mieltymyksiini. Tämä on temppu, joka jokaisen rock-kritiikin kuluttajan on elintärkeää oppia."

Jiu Jitsu -Ambulanssikuskit

Joskus ammoisina aikoina 2000-luvun alussa minä piirsin sarjakuvaa työkseni. Sarjakuvan nimi oli Kung Fu -Poliisit ja se ilmestyi Helsingin Sanomien Nyt litteessä. Tuohon aikaan en pitänyt sarjakuvaamme mitenkään suurena juttuna. Toki siitä julkaistiin kaksi kovakantista sarjakuva-albumia ja kiersimme kirjamessuilla todella isojen julkkisten kanssa puhumassa kirjoistamme, mutta silti en osannut nähdä sitä ihan oivaltavaa blaxploitaatio-parodiaa kummempana juttuna. Vasta viime aikoina olen todella tajunnut, että miten suuren yleisön me todellisuudessa sarjakuvallamme tavoitimme ja miten monet yllättävätkin tahot siitä pitivät. Monia vuosia lopettamisenikin jälkeen muutamat kaverini kutsuivat minua Kung Fu -Tomiksi, joka oli samaan aikaan sekä imartelevaa, että jotenkin häiritsevää. En minä halunnut persoonani tulevan määritellyksi työni kautta enkä varsinkaan työn kautta, jota en ollut tehnyt enää pitkään aikaan.

Kung Fu -Poliisit sai mediassa ristiriitaisen vastaanoton. Monet lehdet pitivät sitä nerokkaana uutena juttuna kun taas Ilta Sanomien silloinen sarjakuvatoimittaja ei pitänyt sitä sarjakuvana alkuunkaan. Tottapuhuen Kung Fu -Poliisit olikin jonkinasteista epäsarjakuvaa siinä, että se leikitteli usein totuttujen konventioiden kanssa. Koko strippi saattoi koostua yhdestä isosta ruudusta, jossa ei ollut perinteistä punchlinea ollenkaan ja toisaalta Butch, Marley ja Noboru tuntuivat aina tiedostavan olevansa kaksiulotteisia sarjakuvasankareita, mutta eivät antaneet sen häiritä puuhiaan.

Lopetimme Kung Fu -Poliisit käsikirjoittajan ja minun jonkinasteisen välirikon vuoksi parin vuoden jälkeen. Minä olin tuohon aikaan "taiteilijaluonne" (lue laiska vätys), jota kiinnosti enemmän levyjen soittaminen ja hauskan pitäminen kuin oman sarjakuvamme markkinoiminen tai edes piirtäminen. Käsikirjoittajakumppanini oli puolestaan hyvinkin bisneshenkinen hahmo, joka potki minua laiskalle perseelleni kunnes minua alkoi vituttaa. Tähän kaatui Kung Fu -Poliisit ja muutamaa pienempää juttua lukuunottamatta unohdin sarjakuvan pitkäksi aikaa.

Yhtenä iltana äitini soitti ja kysyi oliko minulla televisio päällä. Televisiosta tuli tuolloin upouuden piirrossarjan, Pasilan ensimmäinen jakso ja äitini halusi tietää, että oliko minulla näppini pelissä siinä. Pasilan piirrostyylissä en vieläkään suostu näkemään samankaltaisuuksia oman piirostyylini kanssa, mutta sarjan tavassa kertoa poliiseista, jotka eivät oikeastaan koskaan tehneet poliisintyötä, tunnistin jotain perinjuurin tuttua. Muutamina päivinä tuon jälkeen elättelin ajatusta soitosta vanhalle käsikirjoittajapartnerilleni ja Kung Fu -Poliisien herättämisestä henkiin, mutta ne ajatukset kuolivat pian. Ei jaksanut kiinnostaa tarpeeksi. Sitäpaitsi tuohon aikaan minulla oli päivätyö. Missä välissä minä muka olisin ehtinyt piirtämään sarjakuvia?

Vuosia on taas kulunut ja nyt sunnuntaina ostin vanhan suosikkisarjakuvataiteilijani Charles Burnsin Skin Deep -albumin. Lukiessani sitä, muistin että miten paljon olin joskus rakastanut sarjakuvaa, sen keinoja ja tapoja viestittää, sen kykyä vangita lukijansa toiseen todellisuuteen. Halusin taas alkaa sarjakuvapiirtäjäksi, mutta minulla ei ollut enää tarinoita kerrottavana. En tiedä onko minulla koskaan ollutkaan. Monet Kung Fu -Poliisit -jutut, kuten vaikkapa tuo ylläoleva, olivat saaneet alkunsa minun ideoistani, mutta niiden kirjoittaminen sarjakuvakäsikirjoituksiksi olisi ollut kokonaan toinen juttu.

Sarjakuvan käsikirjoittaminen on taito, jota minulla ei luultavasti ole. Hyvien ideoiden lisäksi sarjakuvakäsikirjoittajalta vaaditaan kykyä tiivistää tarina kolmeen tai neljään ruutuun ja jaksottaa se juuri niihin tarinan kannalta olennaisimpiin pariin kolmeen pysäytyskuvaan. Tietenkin voisin lähestyä ongelmaa vaikka niin, että alkaisin piirtää amerikkalaistyylistä omaelämäkerrallista sarjakuvaa ja sen sijaan, että lukisit nyt tätä blogitekstiä, lukisitkin sarjakuvaa minusta kirjoittamassa tätä blogitekstiä, mutta luulen, että minulle sopii paremmin strippimitta ja jokseenkin humoristinen ote. Ei facebookkaamisessa, levyjen kuuntelemisessa ja syntetisaattorien korjaamisessa taida olla riittävästi aihetta sarjakuvan tarinaksi.

Jos sinä uskot, että sinulla on helvetin hyviä ideoita sarjakuvaan (mielellään strippimuotoiseen), kykyä myös jäsentää nuo ideat A4 paperille selkeään muotoon ja etsit jutuillesi kuvittajaa, niin täällä on suht kokenut piirtäjä vailla tarinoita. Älä epäröi ottaa yhteyttä.

Kolmannen luokan yhteys

Olimme eilen illalla Emmin kanssa pitkästä aikaa teatterissa. Voi olla, että seuraavaan teatterikäyntiimme kuluu vieläkin pidempi aika. Eilen päätimme nimittäin lähteä puoliajalla pois koska tämä esitys ei selkeästi ollut ihan meidän juttu. En ole luovuttajatyyppiä. En yleensä koskaan jätä elokuvaa tai kirjaa kesken vaikka se olisi miten huono tahansa, mutta nyt oli pakko. Olisi ollut tyhmää tuhlata hienoa kesäiltaa loman viimeisellä viikolla istumalla teatteriesityksessä, joka ei onnistu herättämään juurikaan muita tunteita kuin sietämätöntä myötähäpeää ja pakokauhua.

Kävelimme puoliajalla ulos emmekä katsoneet taaksemme. Tuo päätös tuntui monella tapaa hyvältä. Tunsin olevani selkärankainen mies kun minulla oli kanttia ilmaista tunteeni teatterinäytöstä kohtaan. Tunsin yhteenkuuluvuutta tyttöystävääni, koska olimme molemmat ajatelleet samaa koko ensimmäisen puoliajan. Tunsin samanlaista vapaudentunnetta, jonka irtisanoutuminen vakituisesta työpaikasta oli aiheuttanut reilua kuukautta aiemmin. Kävelimme tavarataloon, ostimme muutaman hyvän oluen ja nachoja ja menimme omalle parvekkeellemme juttelemaan.

Kyseinen teatterinäytös oli Aulassa esitettävä Juha Vuorisen tekstiin perustuva ja Linnateatterin tuottama Juoppohullun Päiväkirja, jonka jokainen sekunti kieli huonoudellaan alkuperäistekstin päätähuimaavasta paskuudesta. En minä ole tosikko, minustakin on hauskaa kun joku yllättäen pieraisee, mutta se, että äänimies painelee pierunappia kolmen minuutin ajan samalla kun näyttelijä nostelee koipiaan ja mietiskelee ääneen, että onko paskantanut sohvalleen ei minusta ole hauskaa. Jos olisin vielä Kourujärven Ala-asteen kolmannella luokalla, olisin varmasti nauranut kippurassa, mutta jotenkin näin aikuisiässä sitä kaipaa muutakin kuin pieruääniä ja kirosanoja huvittuakseen. Näyttelijöissä ei ollut mitään vikaa, he tekivät vain työtään, mutta kun kirjailija on keksinyt hahmoilleen niinkin hauskoja nimiä kuin Piia Pimpero ja kirjoittanut päähenkilön naapurin avoimen rasistisesti Pizza Enrico -tyyppiseksi maahanmuuttajaparodiaksi, alkaa kenen tahansa ajattelevan ihmisen mitta täyttyä ennen toista puoliaikaa.

Samalla kolmasluokkalaisiin vetoavalla maulla ja taidolla kuin Juoppohullun Päiväkirja on kirjoitettu myös Turun erinomaisen hienon kaupunkifestivaalin DBTL:n ohjelmalinjaus. Kourujärven Ala-asteen kolmasluokkalainen Tomi olisi luultavasti ollut innoissaan päästessään näkemään tuon aikaisen suosikkinsa Yön samalla festivaalilla kuin perisuomalaisen mies-pukeutuu-naiseksi-huumorin ylimmän airuen Marja Tyrnin. Hauskuutta olisi riittänyt myös Eläkeläisten keikalla ja ehkä 9-vuotias olisi saanut vanhempiensa suostumuksella hypätä myös bungee-hypyn ja syödä vatsansa täyteen hattaraa. DBTL:ssä on hauskempaa kuin Tivoli Sariolassa!

Joskus ammoisella 90-luvulla kun asuin vielä Raumalla, muistan silloisen tyttöystäväni kanssa tulleeni DBTL:ään, koska se oli niin "hauska festivaali". Tuohon aikaan en edes käyttänyt alkoholia, mutta silti tai juuri siksi viihdyin festarilla enemmän kuin hyvin. DBTL:ssä soitti 90-luvulla hyviä bändejä ja tunnelma oli maalaispojalle jotenkin nostattava ja suurkaupunkimainen. Yövyimme tyttöystävän kanssa pienessä henkilöautossamme ihan keskustan tuntumassa ja seuraavana päivänä menimme katsomaan lisää elävää musiikkia.

Vuonna 2010 minulle saisi maksaa, että menisin DBTL-festivaalialueelle. On itseasiassa sääli, että tämä nykyinen rockfestivaalin irvikuva saa yhä käyttää tuota nimeä. Joskus kirjainyhdistelmällä oli kiva hieman vaihtoehtoinen klangi, se yhdistyi mielessäni Bad Vugumin, Suuren Kurpitsan tai Like-kustannuksen kaltaisiin vaihtoehtokulttuurin pesäkkeisiin. Se oli lämmöllä tehtyä kulttuurityötä, jota ei tehty dollarinkuvat silmissä vaan pyytettömästi, pyrkimyksenä viihdyttää turkulaisia. Nykyisin tuntuu, että noin 85 prosenttia festivaalin yleisöstä tulee lähikunnista Toyota Corollalla ilman paitaa ja autostereoissa Popedaa. Hienosta kulttuuritapahtumasta on tullut junttikansan kokoontumisajot, joissa musiikki näyttelee toissijaista roolia ja jossa olennaisinta on imeä mahdollisimman paljon Lapin Kultaa tai jotain muuta litkuolutta ja kusta se muutaman tunnin päästä lähiseudun kaduille.

Molempia mainitsemiani kulttuuri-instansseja yhdistää se, että niillä tahkotaan valtavasti rahaa. Juha Vuorisen kirjat myyvät kuin häkä ja DBTL on suositumpi kuin koskaan. Sekä Juha Vuorinen, että DBTL:n järjestäjät ovat tajunneet yhden tärkeän asian. Myös juntit kuluttavat kulttuuria. Karsimalla kaikenlaisen elitismin ja omanarvontunnon tekeleistään he ovat onnistuneet luomaan kulttuuria idiooteille. Äänimiehen pierunappula ja Marja Tyrni tuntuvat korkeammin koulutetusta kansanosasta kenties typeriltä, mutta valtaosaan kansasta ne vetoavat kuin makealta tuoksuva kärpäspaperi siivekkäisiin hyönteisiin.

Olisinpa jälleen kolmasluokkalainen, niin osaisin varmasti nauttia parvekkeellemme kantautuvasta melusaasteesta paremmin.

Heavy & Metal

Tämä teksti julkaistiin Sue-lehdessä loppuvuodesta 2005. Tuohon aikaan kirjoitin Sueen vakiopalstaa, jossa ruodin aina asioita, jotka kulloinkin olivat kiinnittäneet huomioni ja tässä nimenomaisessa kuussa halusin kirjoittaa bändipaitakulttuurin inflaatiosta.


"Viime kuussa todistin kahta tapahtumaa, joissa muoti ja rock-musiikki paiskasivat kättä. Turun Klubilla järjestetty Carlings-farkkukaupan sponsoroima rock-ilta oli pääosin kehnoista bändeistään huolimatta sympaattinen ja lämminhenkinen tapahtuma, jossa rock ja muoti esiintyivät sulassa sovussa. Samalla viikolla jouduin kuitenkin todistamaan myös Helsingin VR-makasiineilla järjestetyn 14oz Sessionsiksi nimetyn ilkeän deittiraiskauksen, jossa muoti otti rockin väkivaltaisesti takaapäin.

Jälkimmäinen tapahtuma sai miettimään rock-musiikin ja muodin suhdetta. Aikana, jona otsikossakin mainittu ruotsalainen vaateketjujätti myy kaukoidässä halvalla ja epäilemättä ilman bändien lupaa tuotettuja valmiiksi nuhjaantuneita bändipaitoja on syytä olla huolissaan rockin integriteetin säilymisestä. H&M on häikäilemättä trendeillä rahaa takova jättiyhtiö, joka valjastaa pop-musiikin jokaisen uuden trendin rahavirtojensa kartuttamiseen. Kun punkista muutama vuosi sitten tuli muoti-ilmiö, ensimmäisenä apajille ehti juuri H&M. Niittivyöt, skottiruudulliset minihameet ja valmiiksi rikkinäiset t-paidat punk-logoin tekivät kauppansa teineille ja ketjun kassakoneet kilisivät. Ilman H&M:ää olisi Suomenkin nuoriso vailla kohtuuhintaisia rekkamieslippiksiä ja niittirannekkeita.

Tällä hetkellä jättiketju myy muun muassa Led Zeppelin ”bändi-paitoja”, jotka ajan hengen mukaisesti on valmiiksi haalistettu ja kulutettu näyttämään siltä kuin paita olisi löytynyt vintiltä faijan hippiaikojen jäljiltä. Kymmenet samanlaiset Led Zeppelin paidat katukuvassa pilaavat kuitenkin tehokkaasti illuusion. Eivätkä nämä paidat olekaan tarkoitettu Led Zeppelinistä pitäville tai edes sitä kuulleille ihmisille. Nämä paidat on tarkoitettu teineille, jotka haluavat lisätä pukeutumiseensa hieman sitä särmää, jota keikalta ostettu Maija Vilkkumaa-paita ei välttämättä tarjoa. Tänä päivänä Judas Priest-paita on valtavirralle ennen kaikkea fashion accessory eikä niinkään todiste kantajansa ylivertaisesta NWOBHM-genren tuntemuksesta. Motörhead-hupparia pidetään koska torahampainen pääkallo ja goottifontti näyttävät siistiltä eikä siksi, että Killed By Death olisi oma suosikkibiisi.

Samaan aikaan kun puhtoisen imagon omaava ruotsalaisketju markkinoi rock’n’roll asusteita se antaa kenkää Kate Mossille, koska brittiläinen juorulehti julkaisee kuvia mainoskasvosta viettämässä rock’n’roll elämää. Tuskinpa Led Zeppelinin pojatkaan 70-luvulla kieltäytyivät kolumbialaisesta vauhtipulverista, mutta Led Zeppelin paitojen poistaminen myynnistä ei herättäisi yhtä laajaa mediakiinnostusta kuin Kate Mossin kengittäminen. Jokaisen lehden suurin kirjaimin otsikoima uutinen myy vaatteita paremmin kuin mainostauluissa poseeraava Moss.
Metallimusiikin vahvistaessa jalansijaansa valtavirrassa eritoten täällä pohjolassa onkin jännittävää seurata miten kauan aikaa menee ennenkuin H&M ottaa valikoimiinsa halvalla valmistetut panosvyöt ja pentagrammi-korvakorut. Puhumattakaan ylösalaisin roikkuvista risti-riipuksista. Miten pitkään menee ennenkuin puhtoisesta H&M myymälästä saa ostaa valmiiksi kulutettuja Dimmu Borgir-paitoja tai farkkuliivejä valmiiksi ommelluin Immortal-ja Burzum-kangasmerkein? Ja kaikki tämä kasvottoman listapopin säestämänä.

Myös toinen ruotsalainen vaatemerkki Nudie on kunnostautunut feikkihevipaitojen saralla. Merkin mallistosta löytyy niinikään valmiiksi kulutettu Chain-paita, jossa esiintyvä irvistävä monsteri muistuttaa erehdyttävästi Iron Maidenin Eddietä. Nudien Chain-paita on hevipaita ihmisille, jotka eivät pidä hevistä, bändipaita ihmisille, jotka eivät pidä bändeistä. Tämä herättääkin väistämättömän kysymyksen. Mitä Children Of Bodomin basisti Henkka tekee kyseinen paita päällään bändin tuoreimman levyn virallisissa promokuvissa? Eikö metallibändin basistille olisi ollut uskottavampaa pukea päälleen paita bändiltä, josta oikeasti pitää, kuin Nudien geneerinen hevipaidan toisinto? Vai onko kuvaussessioissa ollut levy-yhtiön värväämä stylisti, joka on tuonut paikalle uusimmat ja hienoimmat trendihevivaatteet?

Nuoruudessani bändipaita oli tärkeä ja rakas vaatekappale. Paitoja ei saanut kuin tilaamalla muutamasta postimyyntifirmasta tai bändien keikoilta. Torilla myytiin huonolaatuisia kopiopaitoja, kuten tehdään vieläkin, mutta Seppälän valikoimiin eivät Anthrax-paidat kuuluneet. Bändipaita oli ylimmäinen osoitus dedikaatiosta bändiä ja sen musiikkia kohtaan, ei halpahintainen muotiasuste, jolla kerätään rockuskottavuuspisteitä, kuten tänään."

Peliparadoksi

Niin kauan kuin muistan, olen väittänyt, että heti kun kesäloma alkaa minä pelaisin läpi useita pelejä Xbox 360:lläni. Olen nyt ollut viikon kesälomalla ja vasta eilen sain aikaiseksi käynnistää Xboxin ja pelata Borderlandsia muutaman tehtävän eteenpäin. Kaikki muut asiat elämässäni tuntuvat menevän aina pelaamisen edelle.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan videopelejä. Olen rakastanut niitä siitä asti kun 80-luvun alussa kävin luokkakaverini luona pelaamassa CBS Colecovisionilla Zaxxonia ja Turboa. Pian meille tuli kotiin serkkupojan saksasta maahantuoma Commodore 64, jonka isoveljeni kanssa olimme saaneet vanhemmiltamme vakuuteltuamme, että sitä voi pelaamisen lisäksi käyttää koulutehtävien apuna, kuten mikrotietokoneita tuohon aikaan oli tapana mainostaa.

Eräässä kahvilassa Raumalla oli Dragon's Lair -laserlevypeliautomaatti, johon kävimme syytämässä kaikki markat mitä meiltä liikeni. Myöhemmin 80-luvulla Raumalle avattiin jopa ihka oikea pelihalli, jonka vetonaula minulle oli Hard Drivin' -ajopeli, joka vektorigrafiikoineen ja vaihdekeppeineen tuntui ultrarealistiselta autoilulta. Näin jälkikäteen ajateltuna valtavat hyppyrit ja lehmät, jotka vain ammuvat kun niihin törmää autolla eivät sittenkään kuulu realistiseen autoiluun.

Amiga, demoskene ja copypartyt tulivat ja menivät ja 90-luvun alussa pelikonsolien uusi sukupolvi syrjäytti Amigan. Megadrive ja Super Nintendo lupasivat jotain uutta ja toivat oikeastaan ekaa kertaa japanilaisen pelisuunnittelun suuremman länsimaisen yleisön kosketeltavaksi. Itse olin tutustunut kreisiin japanilaiseen meininkiin jo hämäriä teitä minulle päätyneen MSX 2+ -tietokoneen myötä. Nintendoista ja Segoista etenin johdonmukaisesti aina uusiin konsolisukupolviin. Jossain välissä olin hetken verran myös PC-pelaaja, mutta koneenpäivittämisen jatkuva kilpavarustelu tiputti minut kuvioista melko nopeasti. Pelikonsolissa pelit toimivat aina, eivätkä ne edellyttäneet lisäinvestointeja grafiikan tai äänien parantamiseksi.

Vuonna 1995 tuli Sony Playstation, joka muutti koko pelaamisen. Paitsi minun kohdallani. Se, että Playstation teki pelaamisesta "muodikasta" tai hyväksyttävää ei vaikuttanut minuun mitenkään. Minä olin pelannut aina välittämättä siitä oliko se jonkun muun mielestä siisti juttu. Nörtteilystä tuli yhdessä yössä hyväksyttyä ja jopa trendikästä. Sony osti mainostilaa The Facen ja Dazed & Confusedin kaltaisista trendiraamatuista värväsi Chemical Brothersin ja The Prodigyn kaltaisia nimiä tekemään musiikkia futuristiseen ajopeliinsä ja voitti hitaasti puolelleen kaikki kansanosat. Siitä asti on ollut hyväksyttävää, että yli 16-vuotiaalla on telkkarin alla tai vieressä pelikonsoli.

Minulla on aina pitänyt olla se uusin pelikonsoli. Tällä hetkellä olohuoneessa on Wii ja Xbox 360, niiden lisäksi löytyy vielä Nintendo DS ja kymmeniä vintagepelikoneita. Yritän pikkuhiljaa irtautua pelikonekeräilystä rajallisen tilan vuoksi, mutta paljon noita on yhä edelleen. Valitettavasti pelikonekokoelmani on nykyisellään lasivitriineissä eikä niillä pelaa kukaan. Samaan paikkaan voisi piakkoin varastoida ehkä myös nuo olohuoneen paraatipaikalla olevat koneet. Vaikka pelaamisesta tuli yleisesti hyväksyttävä harrastus jo 15 vuotta sitten, minun on edelleen vaikea suoda itselleni aikaa pelaamiseen. Työasiat, ruoanlaitto tai lehden lukeminen ajavat aina pelaamisen ohi prioriteeteissäni.

Ehkä minun on vihdoin aika myöntää, etten ole läpipelaajatyyppiä. Viimeisen vuoden aikana olen tainnut pelata läpi tasan kaksi peliä. Resident Evil IV meni läpi Wiillä pääosin siitä syystä, että kaveri, jonka kanssa sitä aina pelasin piti hommasta huolen. Ilman ulkopuolista kannustusta olisin luultavasti luovuttanut johonkin hankalaan kohtaan. Toinen peli joka meni läpi oli Xboxin loistava latauspeli Shadow Complex, sekin pitkälti siksi, että se oli niin lyhyt ja satuin olemaan todella pahassa flunssassa ja sairaslomalla pelin ilmestymisen aikoihin.

Nykyisin kun pelikokoelman laajuutta rajoittaa viikkorahan pienuuden sijasta ainoastaan hyllytila on liian helppoa ostaa aina uusi peli ja hylätä ne vanhat, jotka olivat kesken. Tällä hetkellä minulla on kesken ainakin Mass Effect, GTA IV, Red Dead Redemption, Borderlands, Dead Space, Resident Evil 5, New Super Mario Bros Wii, Super Mario Galaxy ja varmaan lukuisia muita, joita en edes muista. Pelien nykyisellä ilmestymistahdilla minun pitäisi olla päätoiminen pelaaja, että selviäisin tuosta taakasta kunnialla.

Välitilinpäätös

Kun otin lopputilin levykaupasta kuukausi sitten minulla oli selkeä suunnitelma siitä mitä tulisin jatkossa tekemään. Ajattelin ryhtyväni tekemään niitä asioita, joita tein ennen kuin menin vakituisiin päivätöihin eli kirjoittamista, graafista suunnittelua, pieniä kuvitushommia ja dj-keikkaa. Erona aiempaan ajattelin, että tällä kertaa pyytäisin edellämainituista töistä rahaa.

Nyt kun olen ollut palkallisella kesälomalla viikon ja miettinyt asioita, olen keksinyt yhä lisää asioita, joissa olisin hyvä ja joita haluaisin tehdä. Ajattelin äänittää pari levyllistä musiikkia ja tehdä itse kappaleilleni musiikkivideot. Ajattelin hakea jollekin kustantajalle tekemään kirjankansia koska suomalaiset kirjankannet ovat niin usein uskomattoman rumia. Ajattelin ryhtyä VJ:ksi koska sattuneesta syystä hallitsen jo softapuolen. Ajattelin hakea myös toimittajaksi johonkin ns. oikeaan lehteen koska rakastan lukea laadukkaita lehtiä.

Ensimmäinen lomaviikko on mennyt pääasiassa tämän uuden työkoneeni viilaamisessa työkuntoon. Softien asentaminen, tiedostojen siirtäminen vanhalta koneelta, fonttien käyttöönotto ja asetusten hiominen optimikuntoon on saanut minut istumaan sisällä ruudun edessä vaikka ulkona on ensimmäiset kunnolliset kesähelteet. Olen silti ehtinyt nähdä Arcade Firen Senaatintorilla, käydä kirpputoreilla, pitää improvisoidut syntetisaattorijamit ulkona patterikäyttöisillä soittimilla, ostaa uuden MP3-soittimen ja ladata sen täyteen uusimpia levyjäni.

Tavoitteeni tälle lomakuukaudelle oli niiden parin äänitetyn levyllisen ja muutaman Xbox-pelin läpipeluun lisäksi kirjoittaa tänne blogiin yhden tekstin päivävauhtia, mutta tuo mainittu Arcade Firen Suomen keikka pilasi rytmin ja sen jälkeen tätä on ollut vaikea aloittaa uudestaan. Ajatus oli, että tämä blogi toimisi ikäänkuin portfoliona työnhaussa. Keräisin tänne paitsi vanhoja kirjoituksiani Sue-ajoilta ja edellisten blogien ajoilta niin myös julisteita, sarjakuvia ja muuta kuvamateriaalia "urani" varrelta. Koitan saada taas rytmiin kiinni ja kiriä tämän laiskotteluviikon laiminlyönnit kiinni.

Monet käytännön asiat tulevaisuudessa mietityttävät ja pelottavat. Kannattaako yrittäjyyskurssi käydä ja hakea starttirahaa? Miten selviän yritykseni kirjanpidosta? Miten toiminimi edes yleensäkään perustetaan ja maksaako se jotain? Lähtiessäni levykaupasta ajatus oli selkeä. Perustan toiminimen ja alan hankkia asiakkaita. Freelancer sanalla oli kaunis klangi. Työnteko kotoa käsin kuulosti autuudelle. Nyt kaikki yrittäjyyteen liittyvä kauhistuttaa. En minä ollenkaan ajatellut ryhtyväni yrittäjäksi halutessani freelanceriksi. En tajunnut, että toiminimen perustaminen on juuri sitä, yrittäjyyttä. Nyt on toisaalta myöhäistä katua. Paluuta levykauppaan ei ole enkä sinne takaisin haluaisikaan. Pakko ottaa selvää näistä uusista kuvioista, eivät ne voi olla kovin vaikeita jos katsoo jo olemassa olevia yrityksiä.

Rajut jätkät

Siihen nähden, että minä en osaa ollenkaan uida, kävin yläasteikäisenä hämmästyttävän paljon Rauman uimahallissa. Meillä oli pieni kaveriporukka, jonka suurinta hupia oli hypätä hyppyaltaaseen, uida takaisin reunalle, kiivetä uudelleen hyppytorniin ja hypätä taas hyppyaltaaseen. Noin luettuna tuo kuulostaa idioottien touhulle, mutta enpä taida muistaa montaakaan harrastusta noilta ajoilta, joka olisi viihdyttänyt minua yhtä pitkään ja minä sentään koitin noihin aikoihin myös trumpetinsoittoa, jalkapalloa, judoa ja kuorolaulua.

Hyppytornista veteen hyppääminen oli tuohon ikään sopiva harrastus. Siinä tuntui olevan monia mahdollisuuksia kehittyä. Rauman uimahallissa oli kolme eri tasoa; yhden metrin korkeudessa oleva ponnahduslauta, kolmen metrin tasanne ja viiden metrin tasanne. Pikkuhiljaa oma uskallus ylsi korkeammalle ja korkeammalle ja toki oli myös kaksi eri tapaa hypätä; jalat edellä tai pää edellä. Kolmosesta pää edellä oli suunnilleen yhtä raju juttu kuin vitosesta jalat edellä. Vitosesta pää edellä oli jo niin hurja temppu, että siihen minä en noiden parin uimahallivuoden aikana yltänyt kertaakaan.

Raumalla olisi ollut mahdollisuus edetä uimahyppääjän uralla vieläkin korkeammalle, mutta siihen olisi vaadittu pyörämatka Syvä Rauman Otalahteen, kaupungin maauimalaan. Siellä hyppytorni ylsi kaksi pykälää ylemmäs, seitsemään ja puoleen metriin ja siihen äärimmäiseen urotekoon, eli kymmeneen metriin. Maauimalan hyppytorniin me emme kavereitteni kanssa koskaan päässeet. Uskallus loppui kesken ja maauimalassa tuntui aina olevan liikaa silmäpareja tuomitsemassa. Jalat edellä vitosesta jäi siis hyppyurani kovimmaksi saavutukseksi.

Levykauppavuosinani, suunnilleen 15 vuotta edellämainittujen tapahtumien jälkeen huomasin, että lukuisat ihmiset kuuntelevat musiikkia sillä samalla hyppytorni-asenteella kuin me teinipoikina hypittiin. Ykkösen ponnahduslauta on listapoppia, jota ei kovat jätkät kuuntele. Kolmessa metrissä tulee grungea ja punkkia, sieltä hyppivät vain wannabe-kovikset. Viitosessa soi deathmetal ja grindcore. Siellä hengaavat paikan kovimmat jätkät. Paitsi, että maauimalan seiskapuolikkaan black metal ja kymmenen metrin tasanteella kuuluva freejazz ja noise ovat vielä niitäkin kovemmille jätkille varatut.

Musiikin kuuntelun pääasiallinen motivaatio tuntuu näille ihmisille olevan jonkinlainen pullistelu tai kovistelu. Ainoastaan kunnon hurjapää uskaltaa kuunnella freejazzia, joka on soitettu venyttämällä täyteen puhalletun ilmapallon suuaukkoa samalla kun solisti soittaa mikitetyllä kainalollaan kainalopierusoolon. Mikään ei ole rajumpaa. Musiikkia ei määritellä enää tarttuvan melodian tai rytmin perusteella vaan olennaisinta on musiikin "vaikeusaste". Kuuntelemisesta tulee ryppyotsaista ja hikistä suorittamista, josta nauttiminen on kaukana. "Paljonko nousee penkistä?" "No Ornette Colemanin 10-minuuttisen klarinettisoolon oon kuunnellu tänään jo viis kertaa."

Yleensä tämä musiikin vaikeudella mässäily on teinipoikien hommia. Death metallista edetään ääritekniseen Meshuggahiin ja pikkuhiljaa sieltä ihan oikeaan progeen ja sitten löydetään jazz ja taas aukeaa uusi vaikeusasteiden kerros. Mitä kauempana musiikki on ns. valtavirrasta niin sen kovempi on sen kuuntelija. Melodia ja rytmi, jotka minulle ovat ne kaksi olennaisinta musiikin rakennusainetta saavat väistyä atonaalisen metelin ja suoritusvetoisen nopeussoittamisen tieltä. Keikan soittanut hikinen progebasisti on työnkuvaltaan lähempänä olympiaurheilijaa kuin kiinnostavaa muusikkoa.

Minulle se kolmen metrin koroke Rauman uimahallissa oli aina ehdoton suosikki. Siinä oli hyppäämisen makua enemmän kuin siinä metrin ponnahduslaudassa, mutta jos hyppy epäonnistui ei vesi piiskannut selkänahkaa punaiseksi kuten se teki viidestä metristä hypättäessä. Minä olin vaatimaton uimahyppääjä ja olen myös vaatimaton musiikinkuuntelija. Minulle riittää kaunis biisi, hyvä lauluääni tai hienot soundit. Minun ei tarvitse esittää olevani kova jätkä kuuntelemalla freejazz-levyä, josta on otettu kolmen kappaleen painos ja jonka solisti levytti trumpettisoolonsa mielisairaalassa ja toinen käsi pakkopaidassa. Minun ei tarvitse enää osoittaa olevani raju jätkä.