Törmäsin tänä iltana sattumalta kotimaiseen tilannekomediaan nimeltä Pelkkää Lihaa. Lauri Nurksen luoma sarja on wikipedian mukaan peräisin vuodelta 2007, mutta minä olen onnellisesti onnistunut välttämään sen tähän asti. Kanavasurffaillessani pysähdyin aina yhtä laadukkaalle Jimille ja leukani oli mennä sijoiltaan silkasta ällistyksestä. Sarjan keskiössä on stereotyyppisiin heviasusteisiin ja kampauksiin stailattu uskomattoman tönkösti näyttelevä kolmikko, joiden suihin joku - hädintuskin hard rockin alkeet opiskellut kynäniekka - oli kirjoittanut urpoja hevikliseitä. Sillä hetkellä tajusin, että minä vihaan hevimetallia sydämeni pohjasta.
Oikeastaan vasta lopputekstien aikana soinut - Nightwish -kitaristi Emppu Vuorisen puolihumoristisen Brother Firetribe -yhtyeen biisi - I Am Rock sai minut lopullisesti tajuamaan tämän ennen rakastamani musiikinlajin surullisen nykytilan Suomessa ja sen miten kauas tämä musiikki on tullut niistä ajoista kun minä sitä kuuntelin ja rakastin. Olen perinjuurin kyllästynyt siihen, että 2000-luvulla käytännössä jokaisessa suomalaisessa radiohitissä on ”rankka” särökitarariffi. Olen kurkkuani myöten täynnä nuorisoa, joka nostaa kätensä paholaisen merkkiin vaikka ei ole koskaan kuullutkaan merkin alunperin lanseeranneesta Ronnie James Diosta. Olen saanut tarpeekseni metallia soittavista lastenmusiikkibändeistä. En jaksa sitä, että hevimetallista on tullut urheilun ja eritoten jääkiekon virallinen soundtrack. Ja juuri tänään mittani tuli täyteen suomalaista hevimetal-televisioviihdettä.
Nyt joulun alla televisiossa mainostetaan neljän dvd:n pakettia, jossa ovat mukana thrash- ja speedmetalin suurimmat nimet Metallicasta Slayeriin. Nuoruudessani minun serkkuni joutui piilottelemaan Kissin levyjään samaan tapaan kuin pornolehtiä, etteivät hänen vanhempansa olisi polttaneet niitä. Eikä hän ollut ainoa. 80-luvun lopulla metallimusiikista kirjoitettiin vakavissaan saatananpalvontana. Huolestuneille vanhemmille syötettiin lehdissä pajunköyttä, jonka mukaan W.A.S.P. oli lyhenne sanoista We Are Satan's People ja KISS puolestaan tarkoitti Kings In Satan's Service. Twisted Sisterin musiikkivideoissa opettajat ja vanhemmat saivat todella rajua kyytiä ja Quiet Riotin videoissa taisteltiin totalitaristista tulevaisuuden hallitusta vastaan. Vain muutamia mainitakseni. 80-luvulla metallimusiikki oli vaarallista, rajua, kapinallista, anti-establishmentia. Silloin ei olisi ikimaailmassa tullut kyseeseen, että edellä mainittujen ”satanistibändien” musiikkivideoita markkinoitaisiin joululahjaksi lapsille.
Miksi Suomesta sitten on muutamassa kymmenessä vuodessa tullut metallin luvattu maa, jossa koko kansan iskelmämusiikki ja valtakunnalinen televisiokanava flirttailevat metallikuvaston kanssa. Syvään juurtunut uskomus, että täkäläiset kylmät sääolot ja pimeä talvi tekisivät meistä alttiita metallin kuuntelemiseen, on silkkaa roskaa. Ruotsissa on tismalleen yhtä kylmää ja synkkää kuin meilläkin, mutta ruotsalaiset kuuntelevat pääosin pop-musiikkia ja lähettävät euroviisuihin Herreysin tai Carola Häggkvistin kaltaisia koeputkissa kasvatettuja, persoonattomia, hymyileviä mormoneja kun me lähetämme sinne vaahtomuovista rakennettuja hevihirviöitä. Ankarat sääolot tai slaavilaisen melankolinen mieli eivät millään riitä selitykseksi sille, että jopa minun isäni, joka 20 vuotta sitten suureen ääneen paheksui musiikkimakuani, kuuntelee nykyisin Scorpionsia. Metallista on tullut massojen musiikkia, joka imetään sisään jo äidinmaidossa. Ellet kuuntele metallia jo alakoulussa, olet homo tai muuten kummallinen.
Tiedostan, että kirjoitan tätä tekstiä Nightsatan -nimisen ”lasermetal”-yhtyeen perustajajäsenenä. Ymmärrän, että meidän musiikkimme ja imagomme saattaa monille puritaaneille näyttäytyä samanlaisena punaisena vaatteena kuin Hevisauruksen kaltainen roska minulle, mutta se mikä erottaa meidän musiikkimme tai vaikkapa Jex Thothin perinteikkään doom-poljennon tai Enforcerin NWOBHM-paahdon lapsille tehdystä dinosaurusmetallista on se, että meidän levyämme ei markkinoida joululahjaksi joka kotiin. Hevisaurus on studiomuusikkojen soittamaa lastenmetallia, jonka ainoa tarkoitus on pumpata lasten vanhempien rahat suorinta tietä levy-yhtiön tilille. Näiden hevismurffien sijaan toivoisin mahdollisimman monien vanhempien näkevän valheiden läpi ja pakkaavan lasten paketteihin Iron Maidenin klassikkolevyjä tai vaikkapa King Diamondia.
Darknessista alkanut ja Steel Pantherin kautta aina Reckless Loveen yltävä ironinen hardrock-aalto sivujuonteineen on vain yksi luku lisää hard rockin ja metallin läpikotaisessa valjastamisessa kaupallisten voimien käyttöön. Bisnesmiehet haistoivat testosteronin ja nahkaliivin lävitse ja tajusivat, että tällä musiikilla tehtäisiin enemmän rahaa kuin millään sitä aiemmin. Musiikki on lähes poikkeuksetta tuoretta ja kiinnostavaa ainoastaan niin kauan kuin se pysyy valtavirtojen ulkopuolella. Kun suuret levy-yhtiöt 90-luvulla iskivät näppinsä hiphopiin se muuntui suurelta osin aivan sietämättömäksi roskaksi. Sama tapahtui grungelle 90-luvun puolivälissä. Siinä vaiheessa kun Universal Musicin tai Sony BMG:n A&R -väki löytää uuden kiinnostavan genren, on se käytännössä jo tuomittu tuhoon. Mudhoneyn aloittamasta möykästä tulee levy-yhtiön käsittelyssä puleerattu Nickelback ja Faith No Moren tai Toolin angsti jalostuu Linkin Parkin lippalakkiväärinpäinmetalliksi.
Nyt kun oikein tarkemmin ajattelen, niin Pelkkää Lihaa tv-sarja ei luultavasti sittenkään saanut minua vihaamaan hevimetallia vaan ehkä sittenkin ainoastaan suomalaista sitcomia. Riman raju alittaminen on aina vaivaannuttavaa ja kiusallista tapahtui se sitten hevimetallin nimissä tai ei.
tiistai 21. joulukuuta 2010
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Vuoden Parhaat
Yksi ehdottomista suosikkihetkistäni vuodessa on aina se, kun lehden päätoimittaja pyytää minua listaamaan omat suosikkilevyni kuluneelta vuodelta. Toki tuollaisen listan voi ja saa tehdä itse kukin tykönään ja julkaista sen vaikkapa facebookissa, mutta se, että lista julkaistaan valtakunnallisessa lehdessä ja joku tuikituntematon ehkä lukee sen toimii aina ylimääräisenä kannustimena kirjoituspuuhassa. Monet kokevat tuon listan laatimisen haasteellisena ja jossain määrin hankalana tehtävänä, mutta minulle listaaminen on yleensä ollut erittäin helppo ja vaivaton homma.
Luultavasti tämä johtuu siitä, että olen ehdollistanut itseni jo rocktoimittajuuden alkuajoista asti pistämään levyjä keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Kun tammikuussa ilmestyy todella hyvä albumi, ajattelen hiljaa "Tämä on luultavasti alkaneen vuoden kymmenen parhaan levyn joukossa." Koko vuoden ajan rakentelen päässäni listaa, jonka palaset loksahtelevat paikoilleen yksi kerrallaan. Jokainen uusi levy, josta todella innostun saa oman paikkansa top tenissä ja muut vastaavasti tipahtelevat niille kuuluville sijoille. Kun käsky sitten marras-joulukuun taitteessa käy, yleensä vain kirjoitan listan suoraan koneelle sen enempiä pohtimatta. Olen luonut itselleni ajatusmallin, joka elää vuoden kerrallaan ja jossa levyt asettuvat liki automaattisesti paremmuusjanalle.
Yleisesti ottaen en ole neurootikko, joka rakastaisi listojen tekemistä erilaisista asioista. En tee edes ostoslistaa lähtiessäni ruokakauppaan ja jos joku pyytäisi minua listaamaan vuoden 2010 parhaat XBox 360-pelit tai elokuvat, menisin täydelliseen lukkoon. Ainoa asia, jonka listaaminen paremmuusjärjestykseen on minulle yksinkertaista ja helppoa ovat levyt, albumikokonaisuudet. Toki, aivan kuten levyarviotkin, niin myös vuoden parhaat levyt -listat ovat täysin subjektiivisia. Ne eivät ole yleismaailmallisesti päteviä. Eivät edes silloin kun kyseessä on Metacriticin kaltaisen sivuston vuoden parhaat lista, jonka kasaamiseen on käytetty satojen kriitikoiden mielipiteitä. Kanye Westin uutukainen, joka todennäköisesti on yksi kolmesta vuoden parhaasta levystä Metacriticin mukaan ei ole absoluuttisen hyvä levy jos hiphop ei kiinnosta pätkääkään.
Tänä vuonna tätä kuumeisesti odottamaani vuoden suosikkihetkeä ei osunut omalle kohdalleni ollenkaan. Päätoimittaja ja toimituspäällikkö unohtivat kokonaan minut lähetellesään toimittajille pyyntöjä listasta, vaikka olen ollut lehden palkkalistoilla jälleen alkusyksystä lähtien. Jonkun mailin sivulauseessa rohkaistuin kysymään: "Eikö minulta ollenkaan kysytä vuoden parhaita?" Sain kehotuksen tehdä omat listani nopeasti ja tein työtä käskettyä, mutta kun lehti lopulta ilmestyi jakelupisteisiin, ei omaa listaani näkynyt missään. Nyt asiaa hieman maisteltuani, päätin kirjoittaa listan tänne perusteluineen.
Kotimaiset Top 5
1. Minä ja Ville Ahonen - s/t
Suvereeni voittaja kotimaisten sarjassa. Järjestimme Villelle muutaman keikan Turussa vuoden 2010 aikana ja noilla keikoilla ihastuin levyn kappaleisiin ikihyviksi. Monille Villen tapa laulaa ja esiintyä on muodostunut esteeksi tykätä levystä, mutta jos antautuu vain kuuloaistinsa vietäväksi, niin tässä on ehdottomasti se vuoden kotimainen albumi.
2. J. Tolvi Semiband - Oleilua
Täysin puun takaa tuli tämä Jaakko Tolvin soololevy, jolta odotin freejazz-meuhkaamista ja avantgarde kolistelua, mutta sainkin hienoja, oivaltavia melodioita ja vapautuneita sovituksia. Sunnuntailevyjen kuningas, joka löytää henkisen paikkansa jostain Ariel Pinkin ja Absoluuttisen Nollapisteen alkupään levyjen välistä.
3. Kap Kap - Holy Are You
Entiset tallitoverit tekivät erittäin hienon albumin, joka jäi aivan liian vähälle huomiolle mediassa. Brittiläinen 90-luvun alun psykedelia ja jopa hienoiset viittaukset Madchester-soundiin yhdistyvät saksalaisen jämäkkään jumitukseen. Toimii!
4. Magenta Skycode - Relief
Nykyiset tallitoverit ja tutut jannut tekivät nekin aivan ilmiömäisen indierock-levyn, jota on vaikea uskoa kotimaiseksi. Todella isolta soundaavaa äänivallia ja ennenkaikkea hienoja sävellyksiä ja yllättäviä sovitusratkaisuja.
5. Jaakko Laitinen & Väärä Raha - s/t
En olisi uskonut innostuvani balkan-soundista vuonna 2010, mutta tämä poppoo teki Turun keikoillaan yleisöstä niin selvää jälkeä, että albumikin oli otettava tarkempaan syyniin ja eihän siitä voinut olla pitämättä hullun lailla. Vilpitöntä musiikkia.
Ulkomaiset Top 5
1. Ariel Pink's Haunted Graffiti - Before Today
Tätä albumia on vaikea pistää ajalliseen jatkumoon. Jos kuulisin tätä silmät sidottuina ensi kertaa nyt, voisin yhtä hyvin ajatella albumin olevan 60-lukuista friikkifolkia kuin 80-lukuista autotallirockia. Mielettömän hyviä biisejä ja ehdottomasti eniten tänä vuonna kuuntelemani levy.
2. Gayngs - Relayted
Kun liki 30-henkinen amerikkalaisen indierockin kermaa edustava porukka päättää tehdä eroottisen softrock-levyn, jonka kaikki biisit sykkivät 69BPM:ään, niin eihän siitä voi muuta kuin tykätä ja lujasti. Tämän vuoden olennaisin Justin Vernon -julkaisu ja huhun mukaan muun muassa Prince on nähty Gayngsin keikalla fanittamassa.
3. Twin Shadow - Forget
Loppuvuoden eniten odottamani levy. Kuulin yhden biisin sattumoisin jossain blogissa ja siitä asti ahmin kaiken mitä netistä löysin kunnes sain kokopitkän albumin käsiini. 2010-luvulle päivitettyä brittipoppia vuodelta 1985. Liki jokainen levyn biiseistä voitaisiin julkaista sinkkuna. Hienoa pop-musiikkia.
4. Sufjan Stevens - The Age Of Adz
Hiljattain kun kuuntelin Dark Was The Night -kokoelman lopussa olevan Sufjanin yli kymmenminuuttisen eepoksen, tajusin että se oli ollut esimakua tulevasta. Eli tästä albumista, joka on jakanut mielipiteet keskeltä kahtia. Minusta Age Of Adz on kerrassaan mahtava albumi, jonka toteutustapa on tuore, mutta biisit vanhaa tuttua Sufjania. Biisit ja melodiat pitää tällä kertaa vain jaksaa kaivaa sieltä elektronisten rytmien ja autotune-vokaalien keskeltä.
5. Arcade Fire - Suburbs
Tässä kohtaa piti alkujaan olla Bill Callahanin Rough Travel For A Rare Thing -livealbumi, mutta lehden säännöt kielsivät kokoelma- ja livelevyjen listaamisen, joten vaihdoin sen tähän. Yksi vuoden elähdyttävimmistä keikoista ja levynä todellinen slowgrower. Ensimmäisenä nettiin vuotanut nimibiisi oli ekalla kuulemalla todella todella tylsää paskaa, mutta Senaatintorin keikalla We Used To Waitin kaltaiset jyrät käänsivät puolelleen ja albumikokonaisuus osoittautui jälleen kerran suuria tunteita herättäväksi paketiksi.
Luultavasti tämä johtuu siitä, että olen ehdollistanut itseni jo rocktoimittajuuden alkuajoista asti pistämään levyjä keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Kun tammikuussa ilmestyy todella hyvä albumi, ajattelen hiljaa "Tämä on luultavasti alkaneen vuoden kymmenen parhaan levyn joukossa." Koko vuoden ajan rakentelen päässäni listaa, jonka palaset loksahtelevat paikoilleen yksi kerrallaan. Jokainen uusi levy, josta todella innostun saa oman paikkansa top tenissä ja muut vastaavasti tipahtelevat niille kuuluville sijoille. Kun käsky sitten marras-joulukuun taitteessa käy, yleensä vain kirjoitan listan suoraan koneelle sen enempiä pohtimatta. Olen luonut itselleni ajatusmallin, joka elää vuoden kerrallaan ja jossa levyt asettuvat liki automaattisesti paremmuusjanalle.
Yleisesti ottaen en ole neurootikko, joka rakastaisi listojen tekemistä erilaisista asioista. En tee edes ostoslistaa lähtiessäni ruokakauppaan ja jos joku pyytäisi minua listaamaan vuoden 2010 parhaat XBox 360-pelit tai elokuvat, menisin täydelliseen lukkoon. Ainoa asia, jonka listaaminen paremmuusjärjestykseen on minulle yksinkertaista ja helppoa ovat levyt, albumikokonaisuudet. Toki, aivan kuten levyarviotkin, niin myös vuoden parhaat levyt -listat ovat täysin subjektiivisia. Ne eivät ole yleismaailmallisesti päteviä. Eivät edes silloin kun kyseessä on Metacriticin kaltaisen sivuston vuoden parhaat lista, jonka kasaamiseen on käytetty satojen kriitikoiden mielipiteitä. Kanye Westin uutukainen, joka todennäköisesti on yksi kolmesta vuoden parhaasta levystä Metacriticin mukaan ei ole absoluuttisen hyvä levy jos hiphop ei kiinnosta pätkääkään.
Tänä vuonna tätä kuumeisesti odottamaani vuoden suosikkihetkeä ei osunut omalle kohdalleni ollenkaan. Päätoimittaja ja toimituspäällikkö unohtivat kokonaan minut lähetellesään toimittajille pyyntöjä listasta, vaikka olen ollut lehden palkkalistoilla jälleen alkusyksystä lähtien. Jonkun mailin sivulauseessa rohkaistuin kysymään: "Eikö minulta ollenkaan kysytä vuoden parhaita?" Sain kehotuksen tehdä omat listani nopeasti ja tein työtä käskettyä, mutta kun lehti lopulta ilmestyi jakelupisteisiin, ei omaa listaani näkynyt missään. Nyt asiaa hieman maisteltuani, päätin kirjoittaa listan tänne perusteluineen.
Kotimaiset Top 5
1. Minä ja Ville Ahonen - s/t
Suvereeni voittaja kotimaisten sarjassa. Järjestimme Villelle muutaman keikan Turussa vuoden 2010 aikana ja noilla keikoilla ihastuin levyn kappaleisiin ikihyviksi. Monille Villen tapa laulaa ja esiintyä on muodostunut esteeksi tykätä levystä, mutta jos antautuu vain kuuloaistinsa vietäväksi, niin tässä on ehdottomasti se vuoden kotimainen albumi.
2. J. Tolvi Semiband - Oleilua
Täysin puun takaa tuli tämä Jaakko Tolvin soololevy, jolta odotin freejazz-meuhkaamista ja avantgarde kolistelua, mutta sainkin hienoja, oivaltavia melodioita ja vapautuneita sovituksia. Sunnuntailevyjen kuningas, joka löytää henkisen paikkansa jostain Ariel Pinkin ja Absoluuttisen Nollapisteen alkupään levyjen välistä.
3. Kap Kap - Holy Are You
Entiset tallitoverit tekivät erittäin hienon albumin, joka jäi aivan liian vähälle huomiolle mediassa. Brittiläinen 90-luvun alun psykedelia ja jopa hienoiset viittaukset Madchester-soundiin yhdistyvät saksalaisen jämäkkään jumitukseen. Toimii!
4. Magenta Skycode - Relief
Nykyiset tallitoverit ja tutut jannut tekivät nekin aivan ilmiömäisen indierock-levyn, jota on vaikea uskoa kotimaiseksi. Todella isolta soundaavaa äänivallia ja ennenkaikkea hienoja sävellyksiä ja yllättäviä sovitusratkaisuja.
5. Jaakko Laitinen & Väärä Raha - s/t
En olisi uskonut innostuvani balkan-soundista vuonna 2010, mutta tämä poppoo teki Turun keikoillaan yleisöstä niin selvää jälkeä, että albumikin oli otettava tarkempaan syyniin ja eihän siitä voinut olla pitämättä hullun lailla. Vilpitöntä musiikkia.
Ulkomaiset Top 5
1. Ariel Pink's Haunted Graffiti - Before Today
Tätä albumia on vaikea pistää ajalliseen jatkumoon. Jos kuulisin tätä silmät sidottuina ensi kertaa nyt, voisin yhtä hyvin ajatella albumin olevan 60-lukuista friikkifolkia kuin 80-lukuista autotallirockia. Mielettömän hyviä biisejä ja ehdottomasti eniten tänä vuonna kuuntelemani levy.
2. Gayngs - Relayted
Kun liki 30-henkinen amerikkalaisen indierockin kermaa edustava porukka päättää tehdä eroottisen softrock-levyn, jonka kaikki biisit sykkivät 69BPM:ään, niin eihän siitä voi muuta kuin tykätä ja lujasti. Tämän vuoden olennaisin Justin Vernon -julkaisu ja huhun mukaan muun muassa Prince on nähty Gayngsin keikalla fanittamassa.
3. Twin Shadow - Forget
Loppuvuoden eniten odottamani levy. Kuulin yhden biisin sattumoisin jossain blogissa ja siitä asti ahmin kaiken mitä netistä löysin kunnes sain kokopitkän albumin käsiini. 2010-luvulle päivitettyä brittipoppia vuodelta 1985. Liki jokainen levyn biiseistä voitaisiin julkaista sinkkuna. Hienoa pop-musiikkia.
4. Sufjan Stevens - The Age Of Adz
Hiljattain kun kuuntelin Dark Was The Night -kokoelman lopussa olevan Sufjanin yli kymmenminuuttisen eepoksen, tajusin että se oli ollut esimakua tulevasta. Eli tästä albumista, joka on jakanut mielipiteet keskeltä kahtia. Minusta Age Of Adz on kerrassaan mahtava albumi, jonka toteutustapa on tuore, mutta biisit vanhaa tuttua Sufjania. Biisit ja melodiat pitää tällä kertaa vain jaksaa kaivaa sieltä elektronisten rytmien ja autotune-vokaalien keskeltä.
5. Arcade Fire - Suburbs
Tässä kohtaa piti alkujaan olla Bill Callahanin Rough Travel For A Rare Thing -livealbumi, mutta lehden säännöt kielsivät kokoelma- ja livelevyjen listaamisen, joten vaihdoin sen tähän. Yksi vuoden elähdyttävimmistä keikoista ja levynä todellinen slowgrower. Ensimmäisenä nettiin vuotanut nimibiisi oli ekalla kuulemalla todella todella tylsää paskaa, mutta Senaatintorin keikalla We Used To Waitin kaltaiset jyrät käänsivät puolelleen ja albumikokonaisuus osoittautui jälleen kerran suuria tunteita herättäväksi paketiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)