Metal up your ass

Törmäsin tänä iltana sattumalta kotimaiseen tilannekomediaan nimeltä Pelkkää Lihaa. Lauri Nurksen luoma sarja on wikipedian mukaan peräisin vuodelta 2007, mutta minä olen onnellisesti onnistunut välttämään sen tähän asti. Kanavasurffaillessani pysähdyin aina yhtä laadukkaalle Jimille ja leukani oli mennä sijoiltaan silkasta ällistyksestä. Sarjan keskiössä on stereotyyppisiin heviasusteisiin ja kampauksiin stailattu uskomattoman tönkösti näyttelevä kolmikko, joiden suihin joku - hädintuskin hard rockin alkeet opiskellut kynäniekka - oli kirjoittanut urpoja hevikliseitä. Sillä hetkellä tajusin, että minä vihaan hevimetallia sydämeni pohjasta.
Oikeastaan vasta lopputekstien aikana soinut - Nightwish -kitaristi Emppu Vuorisen puolihumoristisen Brother Firetribe -yhtyeen biisi - I Am Rock sai minut lopullisesti tajuamaan tämän ennen rakastamani musiikinlajin surullisen nykytilan Suomessa ja sen miten kauas tämä musiikki on tullut niistä ajoista kun minä sitä kuuntelin ja rakastin. Olen perinjuurin kyllästynyt siihen, että 2000-luvulla käytännössä jokaisessa suomalaisessa radiohitissä on ”rankka” särökitarariffi. Olen kurkkuani myöten täynnä nuorisoa, joka nostaa kätensä paholaisen merkkiin vaikka ei ole koskaan kuullutkaan merkin alunperin lanseeranneesta Ronnie James Diosta. Olen saanut tarpeekseni metallia soittavista lastenmusiikkibändeistä. En jaksa sitä, että hevimetallista on tullut urheilun ja eritoten jääkiekon virallinen soundtrack. Ja juuri tänään mittani tuli täyteen suomalaista hevimetal-televisioviihdettä.
Nyt joulun alla televisiossa mainostetaan neljän dvd:n pakettia, jossa ovat mukana thrash- ja speedmetalin suurimmat nimet Metallicasta Slayeriin. Nuoruudessani minun serkkuni joutui piilottelemaan Kissin levyjään samaan tapaan kuin pornolehtiä, etteivät hänen vanhempansa olisi polttaneet niitä. Eikä hän ollut ainoa. 80-luvun lopulla metallimusiikista kirjoitettiin vakavissaan saatananpalvontana. Huolestuneille vanhemmille syötettiin lehdissä pajunköyttä, jonka mukaan W.A.S.P. oli lyhenne sanoista We Are Satan's People ja KISS puolestaan tarkoitti Kings In Satan's Service. Twisted Sisterin musiikkivideoissa opettajat ja vanhemmat saivat todella rajua kyytiä ja Quiet Riotin videoissa taisteltiin totalitaristista tulevaisuuden hallitusta vastaan. Vain muutamia mainitakseni. 80-luvulla metallimusiikki oli vaarallista, rajua, kapinallista, anti-establishmentia. Silloin ei olisi ikimaailmassa tullut kyseeseen, että edellä mainittujen ”satanistibändien” musiikkivideoita markkinoitaisiin joululahjaksi lapsille.
Miksi Suomesta sitten on muutamassa kymmenessä vuodessa tullut metallin luvattu maa, jossa koko kansan iskelmämusiikki ja valtakunnalinen televisiokanava flirttailevat metallikuvaston kanssa. Syvään juurtunut uskomus, että täkäläiset kylmät sääolot ja pimeä talvi tekisivät meistä alttiita metallin kuuntelemiseen, on silkkaa roskaa. Ruotsissa on tismalleen yhtä kylmää ja synkkää kuin meilläkin, mutta ruotsalaiset kuuntelevat pääosin pop-musiikkia ja lähettävät euroviisuihin Herreysin tai Carola Häggkvistin kaltaisia koeputkissa kasvatettuja, persoonattomia, hymyileviä mormoneja kun me lähetämme sinne vaahtomuovista rakennettuja hevihirviöitä. Ankarat sääolot tai slaavilaisen melankolinen mieli eivät millään riitä selitykseksi sille, että jopa minun isäni, joka 20 vuotta sitten suureen ääneen paheksui musiikkimakuani, kuuntelee nykyisin Scorpionsia. Metallista on tullut massojen musiikkia, joka imetään sisään jo äidinmaidossa. Ellet kuuntele metallia jo alakoulussa, olet homo tai muuten kummallinen.
Tiedostan, että kirjoitan tätä tekstiä Nightsatan -nimisen ”lasermetal”-yhtyeen perustajajäsenenä. Ymmärrän, että meidän musiikkimme ja imagomme saattaa monille puritaaneille näyttäytyä samanlaisena punaisena vaatteena kuin Hevisauruksen kaltainen roska minulle, mutta se mikä erottaa meidän musiikkimme tai vaikkapa Jex Thothin perinteikkään doom-poljennon tai Enforcerin NWOBHM-paahdon lapsille tehdystä dinosaurusmetallista on se, että meidän levyämme ei markkinoida joululahjaksi joka kotiin. Hevisaurus on studiomuusikkojen soittamaa lastenmetallia, jonka ainoa tarkoitus on pumpata lasten vanhempien rahat suorinta tietä levy-yhtiön tilille. Näiden hevismurffien sijaan toivoisin mahdollisimman monien vanhempien näkevän valheiden läpi ja pakkaavan lasten paketteihin Iron Maidenin klassikkolevyjä tai vaikkapa King Diamondia.
Darknessista alkanut ja Steel Pantherin kautta aina Reckless Loveen yltävä ironinen hardrock-aalto sivujuonteineen on vain yksi luku lisää hard rockin ja metallin läpikotaisessa valjastamisessa kaupallisten voimien käyttöön. Bisnesmiehet haistoivat testosteronin ja nahkaliivin lävitse ja tajusivat, että tällä musiikilla tehtäisiin enemmän rahaa kuin millään sitä aiemmin. Musiikki on lähes poikkeuksetta tuoretta ja kiinnostavaa ainoastaan niin kauan kuin se pysyy valtavirtojen ulkopuolella. Kun suuret levy-yhtiöt 90-luvulla iskivät näppinsä hiphopiin se muuntui suurelta osin aivan sietämättömäksi roskaksi. Sama tapahtui grungelle 90-luvun puolivälissä. Siinä vaiheessa kun Universal Musicin tai Sony BMG:n A&R -väki löytää uuden kiinnostavan genren, on se käytännössä jo tuomittu tuhoon. Mudhoneyn aloittamasta möykästä tulee levy-yhtiön käsittelyssä puleerattu Nickelback ja Faith No Moren tai Toolin angsti jalostuu Linkin Parkin lippalakkiväärinpäinmetalliksi.
Nyt kun oikein tarkemmin ajattelen, niin Pelkkää Lihaa tv-sarja ei luultavasti sittenkään saanut minua vihaamaan hevimetallia vaan ehkä sittenkin ainoastaan suomalaista sitcomia. Riman raju alittaminen on aina vaivaannuttavaa ja kiusallista tapahtui se sitten hevimetallin nimissä tai ei.