Katkera kalkkis

Joskus minun nuoruudessani ikääntyneitä ihmisiä, jotka eivät olleet enää ajan hermolla, hip ja cool kutsuttiin fossiileiksi tai kalkkiksiksi. En tiedä mistä kalkkis sana juontaa juurensa, mutta luultavasti sillä on jotain tekemistä verisuonien kalkkeutumisen kanssa.

Vähän samaan tapaan kuin rillipää-statuksen voi saada vaikka näkökyky kelpaisi hävittäjälentäjälle eikä olisi koskaan käyttänyt silmälaseja, niin kalkkiskin voi olla jo kuudentoista vuoden iässä. Kuten rillipäisyys, myös kalkkeutuneisuus ovat pikemminkin henkisiä, kuin fyysisiä tiloja. Jokainen meistä tuntee rillittömiä rillipäitä, jotka humalaisessa baarikeskustelussakin kokevat tarpeelliseksi oikaista asiavirheitä tai väärin äännettyjä englanninkielen sanoja. Kalkkikset ovat, jos mahdollista, vieläkin pahempia.

Viime lauantaina olimme bändimme, Nightsatanin kanssa keikalla Helsingissä, Rautatientorilla sijaitsevassa soittoruokalassa. Kaksi kolmasosaa bändistä tyttöystävineen saapui paikalle juuri ja juuri ajoissa sovittuun kello kuuden load-in aikaan ja kolmaskin tuli parahiksi ennen kuin lukujärjestykseen merkitty klo 20:30 soundcheck oli määrä alkaa. Talon oma miksaaja antoi itsestään aluksi ihan mukavan kuvan. Kun olimme pystyttäneet kaksi kolmasosaa soittimistamme, hän ilmoitti, että ei aloiteta soundcheckiä ennen kuin kolmaskin soittaja on paikalla. Ei mitään kiirettä siis. Kun toinen kosketinsoittajamme sitten saapui paikalle tismalleen ajoissa soundcheckiin ja pystytti kamansa, alkoi ketjussa tupakoiva, harmaakasvoinen miksaajaystävämme silminnähden hikeentyä.

"Voisitko vaan pystyttää niitä vitun kamojas ja jättää juttelemisen vähemmälle?", kysyy miksaaja toiselta kosketinsoittajaltamme. Emme vastaa mitään. Kosketinsoittaja pystyttää kamoja. "En ymmärrä miks ne sun perkeleen rummut ei oo balanssissa?", huutaa röökinaama-miksaaja rumpalillemme. Olemme hiljaa ja jatkamme soundcheckiä. Pian harmaakasvoinen miksaaja opettaa meille miten mikrofoniständi oikeaoppisesti pystytetään. Hyödyllinen taito, mutta sekin opetetaan meille kuin olisimme koiranpentuja ja olisimme juuri kusseet lavalle. Kuonojamme hierotaan kusilätäkköön niskasta pitäen ja meille toistellaan samaa asiaa vihaisella äänellä.

Ymmärrän, että Nightsatan ei ole tämän maan tärkein ja tunnetuin bändi, mutta olisin silti taipuvainen sanomaan, että kadunmieheltä kysyttäessä Nightsatanin nimi on tunnetumpi kuin sen helsinkiläisen ääniteknikon nimi, joka meihin pahaa mieltään ja ahdistustaan purki. Me olimme tulleet Helsinkiin tanskalaisen Hola Ghostin pyynnöstä lämmittelemään heitä. He halusivat nimenomaan meidät soittamaan heidän kanssaan. Miksaaja olisi voinut olla ketä tahansa, joka osaa käyttää mikseriä ja valopöytää, mutta illan pääesiintyjä oli valinnut meidät, koska piti meidän 70-80 -lukujen roskaelokuvien soundtrackeista ammentavasta soundistamme niin kovasti.

Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen eikä varmasti myöskään viimeinen kerta kun keikkareissuillamme törmäämme miksaajaan, baarimikkoon tai ovimieheen, joka on omasta mielestään suurempi rocktähti kuin illan bändit. Niitä tuntuu riittävän Suomen joka kolkassa. Tietenkin saattaa olla, että jonkun baarin miksaaja on niin vitun hyvä miksaamaan, että ihmiset maksavat 10 euron pääsylipun vain päästäkseen kuulemaan hänen korviahivelevän hienosti miksaamia keikkoja. Bändillä ja musiikinlajilla ei niin väliä. Useimmiten asia on kuitenkin toisin päin. Ihmiset tulevat bändien, eivät klubien työntekijöiden takia illanviettoon juuri tiettyyn baariin sinä tiettynä iltana. Miksaaja on siellä palvelemassa bändiä ja yleisöä, ei toisin päin.

Vanha totuus on se, että epäonnistuneista rocktähdistä tulee rocktoimittajia, dj:tä, graafikkoja ja ilmeisesti nyt myös miksaajia ja baarimikkoja. Luultavasti katkeroitunut harmaakasvo oli 90-luvulla soittanut jossain Rockin SM-kisat voittaneessa unohdetussa kokoonpanossa kitaraa, mutta bändin basisti oli lähtenyt soolouralle ja myynyt satojatuhansia levyjä hittibiisinsä, joka kertoi hänen vanhan kaverinsa isän saksalaisesta arvo-autosta, siivittämänä. Vähemmästäkin sitä menettää elämänilonsa, alkaa polttaa tupakkaa, rasvoittuu ja katkeroituu. Eikä tuo vaihto rocktähdestä miksaajaksi lopulta ollut ollenkaan huono valinta. Olen kohtalaisen varma, että tuo vittuileva röökinaama-miksaaja sai tuosta illasta enemmän palkkaa, kuin me kolme yhteensä.

P.S. Kun illan pääbändin aikana menin naispuoliselta baarimikolta kysymään energiajuomaa, koska joutuisin ajamaan vielä yön aikana kotiin Turkuun, hän kohteli minua aivan yhtä hyvin kuin miksaajamme aiemmin illalla. Ehkä tämä oli sittenkin vain talon tapa.

P.P.S. Suunnittelin tommosen uuden logon Nightsatanille eilen aamulla kun se vanha oli aika hankalan mallinen. Musta mää tavoitin aika hyvin sen Judas Priest-hengen, jota lähdin hakemaankin.