Vuonna 2004 joku lukija penäsi Sue-lehdeltä objektiivisempia levyarvioita, jotka eivät peilaisi kirjoittajansa mielipiteitä vaan kertoisivat levyistä jonkinlaisen absoluuttisen totuuden. Minusta tämä oli täysin paradoksaalinen ajatus, josta saisi hyvän, aivoja hiostavan Michel Gondry -tyyppisen elokuvan. Sen sijaan, että olisin tehnyt elokuvaa, kirjoitin lukijalle vastauksena kolumnin.
"Suunnattoman addiktioni levyihin ylittää ainoastaan vielä suurempi addiktioni erilaisiin lehtiin. Viime viikolla hieroin tuttavuutta kahden täkäläisittäin uuden lehden kanssa. Tai tarkemmin ottaen yhden uuden ja yhden vanhan ja rakkaan tuttavan. Uusi tuttavuus oli brittiläinen musiikkilehti Clash, jonka neljäs numero ulotti levikkinsä täkäläisiinkin lehtipisteisiin Vanha tuttu puolestaan oli Yhdysvalloista alkunsa saanut poliittisesti äärimmäisen epäkorrekti ilmaisjakelulehti Vice, joka kaikessa hiljaisuudessa rantautui Skandinaviaan.
Näiden kahden lehden limittäinen selailu herätti huomaamaan ”kritiikin” ja kritiikin hienovaraisen eron eri julkaisuissa. Räävittömyydestään tunnettu elämäntapalehti Vice arvostelee kärkevästi ja välillä tarpeettomankin ilkeästi kaikkea levyistä pornoleffojen kautta kadunmiesten pukeutumiseen. Vicen levyarvioiden pisteytys on skaalattu nollasta kymppiin, eikä koko skaalaa todellakaan pelätä käyttää. Salanimien takana piileksivät kriitikot lyövät surutta lyttyyn kaiken epätrendikkään tai vaihtoehtoisesti kehuvat varauksettomasti ja vuolaasti omia suosikkejaan.
Brittiläinen Clash puolestaan edustaa levyarvioillaan kritiikin toista äärilaitaa. Sen nimettöminä pysyttelevät levyarvostelijat eivät anna levyistä ollenkaan arvosanoja. Lehden lyhyesti kirjoitetut arviot eivät tahdo sanoa poikkipuolista sanaa yhdestäkään julkaisusta. Clashin ”kriitikoiden” korvissa kaikki musiikki tuntuu olevan hyvää. Lehden nelosnumeron 36:sta levyarviosta ainostaan yksi kritisoi kohdettaan kiltisti, mutta heti perään havahtuu perumaan sanansa. Lehden arviosivut oletettavasti hyväksytetään levy-yhtiön edustajilla ennen julkaisuaan. Syy tähän löytyy myös selailemalla lehteä. Samat artistit joiden päitä arviosivuilla taputellaan täyttävät myös pääosan lehden mainostilasta ja kirjoitetusta sisällöstä. Älä pure kättä, joka ruokkii sinua.
Kumpikaan edellämainituista lehdistä ei kuitenkaan varsinaisesti edusta kaivattua rakentavaa musiikkikritiikkiä. Clash on levy-yhtiöiden talutusnuorassa sievästi sipsuttava sylikoira, jonka äänijänteet on leikattu ärsyttävän haukkumisen hiljentämiseksi. Vice puolestaan on luonnevikainen piski, joka haukkuu ja paskantaa nurkkiin koska rakastaa omaa ääntään ja hajuaan. Näistä kahdesta Vice on kuitenkin ehdottomasti viihdyttävämpää luettavaa ilkeytensä ja piikikkyytensä takia. Sen arviosivut eivät anna syytä lähteä levykauppaan, mutta nokkeluudellaan ja kielellisellä ilotulituksellaan tarjoavat ainakin hauskaa luettavaa.
Älykästä ja rakentavaa musiikkikritiikkiä kevyen viihteen sijaan janoava hakeekin käsiinsä Vicen tai Clashin sijaan Mojon tai Uncutin kaltaisia ”vanhojen miesten” musiikkilehtiä, joiden kriitikot ovat paneutuneet asiaansa ja tuntevat taustansa. Ainoa varjopuoli näissä lehdissä on niiden suuntautuminen niin sanottuun ”Classic Rockiin”, joka ei ainakaan minulle paljoa elämyksiä tarjoile. Siksi onkin ilo huomata, että paras rock-kritiikki kirjoitetaan Suomessa ja suomeksi. Kolme suurta kotimaista rocklehteä ja maan suurimman päivälehden viikkoliite tarjoavat parhaan ja asiantuntevimman kritiikkikattauksen kaikilta populaarimusiikin osa-alueilta. Samuli Knuuti, Ilkka Mattila ja tämän lehden sivuilta tuttu Ari Väntänen – vain muutamia mainitakseni - onnistuvat kirjoituksissaan parhaimmillaan usein yhdistämään Uncutin ja Mojon juurtajaksavan taustatyön Vicemäiseen nokkeluuteen ja verbaali-iloitteluun. Tuloksena on yhtä aikaa viihdyttävä ja asiantunteva kirjoittaminen, josta brittiläisillä ja amerikkalaisilla olisi paljon opittavaa.
Lopuksi on vielä todettava ettei objektiivista kritiikkiä olekaan. Objektiivinen kritiikki on jo sanayhdistelmänä paradoksaalinen ja itsensä kumoava käsite. Jokainen levyarvostelija kantaa harteillaan kymmenien vuosien omien mieltymystensä painolastia, josta jokainen kirjoitettu levyarvio peilaa. Lukijan tehtävä on löytää kriitikoista se, jonka mieltymykset lähinnä vastaavat hänen omiaan. Itse olen vuosien varrella oppinut ikään kuin tuntemaan suosikkikirjoittajani. Tiedän mistä he pitävät, miksi he pitävät siitä ja osaan tämän kautta verrata heidän kirjoituksiaan omiin mieltymyksiini. Tämä on temppu, joka jokaisen rock-kritiikin kuluttajan on elintärkeää oppia."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti