Musiikillinen lukutaito

Eilen illalla olin Turun Klubilla katsomassa kovasti odottamaani keikkaa ruotsalaiselta Dungenilta, joka musiikillisesti asettuu johonkin happoisen psykedeliarokin ja skandinaavisen progressiivisen rockin välimaastoon. Hieno keikka toi melodioillaan mieleen samanaikaisesti Bo Hanssonin tai Anssi Tikanmäen tyylisen jylhästä pohjoismaisesta luonnosta intoutuneen maalailun ja toisaalta hallitulla improvisoinnillaan Haight Ashburyn -skenen 60-luvun lopulta. Olin täysin uppoutunut keikan tunnelmiin kun kuulin selkäni takaa miesäänen, joka kovaan ääneen haukkui keikkaa "Aika laimeaksi." ja heti perään vertasi Dungenin musiikkia tanskalaiseen Mewiin ja skeittipunkbändi Green Dayhin. Paitsi, että nuo vertaukset jokseenkin huvittivat minua, ne saivat ajattelemaan jonkinlaista musiikillisen lukutaidon käsitettä.

Vaikka en voinut olla vilkaisematta kommentin heittänyttä kaveria olkani yli kiinnostuneena, en osaisi määrittää hänen olemustaan tarkemmin kuin; n. 20-30 vuotias lyhyttukkainen kauluspaitamies. Jokainen ihminen kulkee elämänsä läpi oman musiikillisen tiensä joka määräytyy lähinnä ympäristötekijöiden ja oman kiinnostuksen tai harrastuneisuuden kautta. Asiat ja musiikinlajit löydetään yksi kerrallaan ja niistä innostutaan muutamiksi kuukausiksi tai vuosiksi kerrallaan. Kaikenlaista musiikkia kaikki ihmiset eivät tule koskaan kuulleeksi yksinomaan jo siksi, että suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää kiinnostaa afrobeat, fuusiojazz, outlaw-kantri tai blackmetal. Itse olen ollut koko ikäni äärimmäisen innoissani musiikista ja sukeltanut erilaisen musiikin vesiin antaumuksella pää edellä. Tätä on toki edesauttanut toimenkuvani vuoroin levykauppiaana vuoroin rocktoimittajana ja dj:nä.

Oma musiikillinen polkuni on kulkenut ala-asteikäisen ensi-ihastukseni Stevie Wonderin I Just Called To Say I Love You:n kautta ensin hardrockiin ja siitä yhä rankempaan ja rankempaan metallimusiikkiin, unohtamatta tietenkään pientä ja viatonta syrjähyppyäni hiphopin petikaveriksi. Grunge pysäytti tuon kehityksen 90-luvun alussa mikä tarkoitti sitä, että varsinaiseen blackmetaliin tutustuin vasta ihan hiljattain levykauppavuosinani. Grungen kautta löysin muunkinlaisen valtavirran ulkopuolisen uuden rockin mm. Tori Amosin, Jeff Buckleyn, Björkin ja Radioheadin debyyttien muodossa. Samaan aikaan aloin toisaalta vehtaamaan myös 60-lukuisen hippierockin ja progen kanssa. Olen aina ollut erittäin impulsiivinen levyostaja ja monet nuoruuden levyhankinnat tuli hankittua pelkästään kansikuvan perusteella. Tästä taipumuksesta saan kiittää ennenaikaista tutustumistani mm. Primusiin, Cameliin ja vaikkapa Treponem Paliin tai De La Souliin.

90-luvun alussa opin lukemaan Rumbaa ja sitä kautta muitakin musiikkilehtiä kuin saksankielistä Metal Hammeria. Ostin ennakkoluulottomasti kaikki levyt joita Selectissä tai Q:ssa kehuttiin ja musiikkimakuni rönsyili kokonaan uusiin suuntiin. Se mikä lopullisesti avasi silmäni kaikelle maailman musiikille oli muutto Turkuun ja opiskelu Taideakatemiassa. Vasta jonkun luokkakaverin animaatiotunnilla mankasta soittama Hunky Dory avasi parikymppisen musaintoilijan silmät David Bowielle ja Pixieskin löytyi noina samoina taidekouluvuosina. Molemmat ovat nykyisin kestosuosikkejani, joiden levyjen määrä levyhyllyssä ylittää kaikkien muiden artistien vastaavan.

Musiikillinen lukutaito tai musiikillinen yleissivistys ei suinkaan ole suoraan verrannollinen omistajansa ikään vaan siihen vaikuttaa pikemminkin omien vanhempien ja veljien ja siskojen suhde musiikkiin ja lapsuuden harrastukset ja kaverisuhteet. Oma isäni soitti lapsuudessani uruilla vanhoja kotimaisia humppa- ja tangobiisejä ja isoveljeni soitti kitaralla Metallica-riffejä ja kumpainenkin omalta osaltaan innosti esimerkillään suhtautumaan musiikkiin intohimoisesti ja täydellä sydämellä. Olen käynyt elämäni aikana läpi lähes kaikki musiikilliset syrjäpolut ja vuoronperään vannonut niin Miles Davisin kuin Gang Of Fourin tai Caninkin nimeen. Ehdoton rakastuminen ja omistautuminen yhdelle musiikkigenrelle kerrallaan on jättänyt jälkeensä valtavan tietopankin lähes kaikista popmusiikin alalajeista. Ainoastaan klassinen musiikki, reggae ja blues ovat jääneet kokonaan ihastumisteni ulkopuolelle. Kenties niidenkin aika joskus koittaa.

Vuosien ja taas vuosien musiikin kuuntelemisen jälkeen minä kuulin eilisiltaisessa keikassa ennenkaikkea noita jo mainitsemiani proge- ja psykedeliaelementtejä, eikä se suinkaan ollut mikään vesitiivis ja ainoa oikea tulkinta Dungenin soinnista, mutta kukaties, jos 20-vuotias Tuominen olisi napattu Rauman kadulta aikakoneella eiliselle Dungen-keikalle, olisin hyvinkin saattanut pitää keikkaa todella laimeana ja verrata sitä vieruskaverilleni vaikkapa Offspringiin tai Gary Mooreen. Kauneus on katsojan silmässä tai tässä tapauksessa korvassa.