TULEVAISUUDEN RUSINA

Tämä kolumni oli ensimmäinen Sue:ssa julkaistu teksti monen vuoden "päivätyötauon" jälkeen. Otin loparit päivätyöstä ja heittäydyin jälleen tyhjän päälle. Tämä toimi ikäänkuin johdantona sille lukijakunnalle, joka ei enää muistanut vanhaa Urho Tulitukkaa.

Yhtenä aamuna heräsin vanhana.

Olin mennyt nukkumaan toiveikkaana nuorena aikuisena, jonka kauluspaidan napit ylettyivät vatsan kohdalta kiinni. Olin nähnyt elävältä tuntuvia unia yökerhojen dj-kopeista, festarireissuista, videopeleistä ja bänditreeneistä. Nyt, liki 10 vuotta myöhemmin, olen herännyt lähes keski-ikäisenä viiksekkäänä, huonoryhtisenä ja huonotuloisena miehenä, joka pukeutuu kotonaan mieluusti löysähköihin hihattomiin paitoihin.

2000-luvun alkupuoliskolla kun lähestyin pahamaineista kolme nollaa, olin kauhusta aivan jäykkänä. Ajatukset oikeista töistä, vastuullisuudesta, perheen perustamisesta, asuntolainasta ja kaikesta, mitä kolmekymppisten ihmisten tässä yhteiskunnassa odotetaan tekevän, kammottivat minua. Nyt kun olen lähempänä seuraavaa tasakymmentä kuin edellistä, eikä suurempaa muutosta elintavoissa, hiusrajassa tai ihon kimmoisuudessa ole vieläkään tapahtunut, alan tuntea samaa kuolemanpelkoa ja tarvetta tehdä elämänmuutos. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Menestyä. En tiedä onko elämäni tästedes yhdestä kriisistä toiseen etenemistä ja tulenko enää koskaan olemaan tyytyväinen omaan ikääni. Osaanko enää ikinä olla täysin huoleton?

Otin hiljattain lopputilin varmasta vakiduunista levykaupassa, koska tunsin olevani liian vanha siihen. 36-vuotias mies isoine pulisonkeineen voi omistaa oman pienen levykaupan, jossa myydään hänen suosikkimusiikkiaan vinyylilevyillä ja se on pelkästään äärimmäisen katu-uskottavaa, mutta kun sama 36-vuotias mies on rivityöntekijänä isossa levykaupassa, alkaa hänen kredibiliteettinsä olla hieman kyseenalaisempi. Miten pillihousuiselle ja aktiivisesti blogeja seuraavalle indie-teinille voi suositella uutuuslevyä, kun itse on lähes hänen isänsä ikäinen? Seuraan musiikkikirjoittelua ja blogeja edelleen aktiivisesti, mutta voinko tai haluanko edes olla auktoriteetti minua puolet nuoremmille musiikinharrastajille kun minua ei liiemmin kiinnosta dubstep, baile-funk tai witch-house?

Aina silloin tällöin mielessä on samasta syystä käynyt myös dj-keikkojen lopettaminen. Minua ei enää kiinnosta ostaa uusimpia tanssilattian täyttäjiä 12” vinyylisingleinä. Ei tottapuhuen ole kiinnostanut enää moneen vuoteen. Hankin mieluummin kotiini levyjä, jotka kestävät kuuntelua ja joita minun ei tarvitse muutaman kuukauden päästä myydä - niiden ohitettua parasta ennen päiväyksensä - rahoittaakseni uusia maksihankintojani. Nytkin hyllyssäni seisoo metrikaupalla reliikkejä 2000-luvun alusta ja puolivälistä. Kukaan ei halua kuulla electroclash-maksejani tai punkfunk-seiskojani syksyllä 2010, kaikkein vähiten minä itse. Olisinpa ostanut niilläkin rahoilla aikoinaan jotain kestävää kuten Bruce Springsteeniä tai New Orderia.

2000-luvun edetessä koko nuoruuden käsite on alkanut venyä kuin purukumi. Kolmekymppiset haluavat takertua nuoruuteensa ja kieltäytyä heille asetetuista odotuksista. Vuonna 2010 on aivan ok asua vuokralla, elää loputonta sinkkuelämää, kerätä hyllyihinsä Hello Kitty-tavaraa, Star Wars-leluja tai vanhoja videopelejä ja istua kaiket illat baareissa. On hyväksyttävää tai jopa ihailtavaa laittaa suuri osa kuukausituloistaan syntetisaattoreihin ja bändikamoihin, jotka nekin ovat vain takertumista haaveisiin menestyvästä bändistä. Haaveisiin, jotka vanhenivat kun täytit 24 vuotta.
Elämme ajassa, jossa parrakkaat miehet kokoontuvat iltaisin toistensa luo juomaan olutta ja pelaamaan Warhammer -miniatyyripeliä tai urheilupelejä Playstationilla. Kukaan tuntemani kolmekymppinen ei tunnu haluavan seurata vanhempiensa jalanjäljissä rivitalolähiöön ja tylsään - mutta varman toimeentulon takaavaan - työhön. Kaikki haluavat jättää itsestään jäljen. Mielellään sellaisen jäljen, jolle ei tarvitse vaihtaa vaippoja.

Kuten kaikella, myös tällä ikäkysymyksellä on kääntöpuolensa. En minä tiennyt parikymppisenä oikeastaan mistään mitään. En ollut koskaan kuunnellut David Bowieta tai Black Sabbathia. En ollut lukenut ainuttakaan maailmankirjallisuuden klassikkoa. En ollut edes koskaan maistanut alkoholia tai suudellut tyttöä. Mitä annettavaa minulla olisi voinut graafikkona, biisintekijänä tai kirjoittajana olla kenellekään? Ei minusta olisi ollut Rauman Arthur Rimbaudiksi. Ikä on tuonut omiin tekemisiin tiettyä perspektiiviä, näkemystä ja varmuutta. Tunnen itseni ja tiedän mistä pidän.

Toiset kypsyvät hitaammin. 25-vuotiaana olisin luultavasti osannut suhtautua ylioppilaskokeisiin niiden vaatimalla vakavuudella. 28-vuotiaana olisin ehkä jo tiennyt miksi haluan tulla isona. 33-vuotiaana perustin bändin, jonka valtakunnallinen rocklehti valitsi yhdeksi kahdestatoista vuoden 2010 lupaavimmista kotimaisista uusista tulokkaista. Kaikki bändimme jäsenet ovat hyvän matkaa yli kolmekymppisiä. Meidän ei pitäisi olla julkaisemassa debyyttilevyämme tänä syksynä. Sen sijaan meidän pitäisi soittaa iskelmä- ja suomirock-covereita ystäviemme häissä ja haikailla menneen autotallibändimme perään. Se mikä minua kaiken tämän jälkeen lohduttaa on, että en ole yksin. Jokainen tämän jutun lukija tulee ennemmin tai myöhemmin kokemaan nämä samat tuntemukset. Kukaan ei onneksi välty vanhenemiselta.

Tomi Tuominen on elämää nähnyt, kuullut ja haistanut turkulainen, joka joskus kirjoitti tämän lehden sivuille kolumnia ja arvioita. Levykauppatyö vei miehen muutamaksi vuodeksi mukanaan, mutta tässä sitä taas ollaan.