Tämä oli ns. testikolumni, jonka kirjoitin Pelaaja -lehteen osoittaakseni olevani pätevä kirjoittaja. Se julkaistiin Lokakuun numerossa ja on nyt siis jo riittävän iäkäs, että sen voi laittaa tänne.
Minä ostin Xbox 360:n, koska halusin pelata GTA IV:ää.
Se oli tärkein yksittäinen syy, jolla yhtenä kesänä perustelin itselleni lähes 300 euron menoerän. Halusin nimenomaan Xboxin koska pelin ladattava lisäsisältö oli tulossa eksklusiivisesti sille. Olin kaverini kanssa pelannut aiemmat GTA-pelit läpi PS 2:lla ja nyt oli tullut aika hankkia jatko-osa.
Ensivaikutelma pelistä oli huimaava. Teräväpiirtografiikka tuntui vievän pelin kokonaan uudelle realismin tasolle. Muutamat ensi päivät menivät grafiikkaa ihastellessa ja Liberty Cityn katuja ristiin rastiin ajellessa. Aina kun kavereita tuli käymään, piti heidät istuttaa nojatuoliin ja pistää ihastelemaan yksityiskohtaisesti mallinnettuja katuja ja pehmeää ruudunpäivitystä.
Viikon sisään, kun aloin todella pelaamaan peliä, iski päälle ensimmäinen pettymyksen hyökyaalto. Tajusin, että yksi tärkeimmistä asioista jota olin rakastanut aiemmissa GTA-peleissä oli niiden luoma maailma ja ajankuva. Vice Cityn pastellisävyinen 80-luvun Florida softrock-soundtrackeineen ja San Andreasin vain aavistuksen realistisempi 90-luvun alun Kalifornia hip hop-hitteineen ja jengeineen. Molemmat pelit tuntuivat sijoittuvan johonkin tv-sarjoista ja rap-levyistä tuttuun mielikuvitusmaailmaan, jonka lainalaisuudet oli istutettu popkulttuurissa marinoituneen pelaajan selkäytimeen.
Sama asia, joka aiheutti ensi-ihastumisen GTA IV:ään, oli myös sen suurin kompastuskivi; realismi. Niko Bellicin Liberty Cityssä ei ollut jäljellä mitään maagista. Kadut olivat likaisia, talot rapistuneita ja radiokanavilta kuului miltei samaa musiikkia kuin koti-Suomessa. Jatkettu pelaaminen paljasti yhä uusia realismin pesäkkeitä, jotka aste asteelta murensivat intoani jatkaa pelin pelaamista. Nikon puhelin soi jatkuvasti ja tekstiviestejä tuli samalla frekvenssillä kuin Subin yöchatissä. Suuri osa puhelinliikenteestä on juonen kannalta epäolennaista ja sen saa kuulemani mukaan jopa kytkettyä pois päältä, mutta minulla on puristinen tarve kokea peli sellaisena kuin se on tarkoitettu koettavaksi.
Pelaan pelejä etupäässä paetakseni arkea ja reaalimaailmaa. En minä halua pelissä pestä pyykkiä, harjata hampaitani tai maksaa laskuja. En minä jaksa aina pitää yhteyttä edes oikeisiin sukulaisiini, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut pitämään yhteyttä Niko Bellicin serkkuun ja käymään hänen kanssaan kaljalla? Minä haluan vain ajaa karikatyyriautolla karikatyyrikaduilla ja ampua karikatyyriroistoja ja -poliiseja samalla kun radiossa soi Phil Collins tai Eric B. & Rakim.
GTA IV oli huikea taidonnäyte Rockstarilta, ja vei hiekkalaatikkopelaamisen kokonaan uudelle levelille, mutta ainoa oikea suunta jatko-osalle olisi ottaa askel taaksepäin, aikaan jolloin GTA:n pelaaminen oli vielä hauskaa. Siihen asti minä pakenen todellisuutta Mass Effectin tai Bioshockin maailmoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti